Jokaisella lapsella on oikeus tulla nähdyksi, iloita mielekkäästä tekemisestä ja kokea vertaisuutta.
Filosofi Martha Nussbaum (2011) käyttää käsitettä toimintavalmius, jolla hän tarkoittaa mahdollisuutta ja tahtoa toimintaan. Jokaisella ihmisellä tulisi Nussbaumin mukaan olla mahdollisuus kymmeneen toimintavalmiuteen:
- täysimittainen elämä
- terveys
- ruumiillinen koskemattomuus
- ajattelun ja ilmaisun vapaus
- tunteet
- oman harkinnan käyttö
- sosiaaliset suhteet ja yhdenvertaisuus
- yhteys luontoon
- leikkisyys
- vaikuttamismahdollisuudet
Toimintavalmiuksien rakentuminen on elämänmittaista. Lapsuudessa rakennusaineita ovat aikuisen läsnäolo, kiintymyssuhteet ja lapsen kokemus rakastetuksi tulemisesta. Harkinta ja yhteys toisiin saavat ravintoa jo varhaisesta vuorovaikutuksesta. Myöhemmin ne vahvistuvat kunkin ikäkauden myötä tulevissa uusissa ympäristöissä.
Koskettaminen saa vauvan aivot hyrisemään
Jokainen syntyy ihmiseksi, mutta ihmisyys todentuu vasta yhteydessä toisiin ihmisiin. Lisäksi jokainen ihminen syntyy dialogiin. Osa tätä dialogia muodostuu kielestä, osa ilmeistä, eleistä, naurusta ja toisen ihmisen liikkeiden peilaamisesta.
Pienetkin lapset ovat jo kohtaamisen mestareita. Kohtaamista tapahtuu tietoisella ja tiedostamattomalla tasolla, myös hermoston tasolla. Vaikka mahdollisuutta kielelliseen kontaktiin ei olisi, yhteyttä voi ja täytyy hakea lukemattomilla muilla tavoilla.
Aivan varhainen vuorovaikutus, kuten silittely, hymy ja kosketus, ovat vauvalle ja hänen hermostolleen elintärkeitä kohtaamisia. Vauva osaa virittäytyä aikuista kohti jo alle tunnin ikäisenä. Kosketusviestin välittymiseen tarvittavat hermosolut ovat toimintakykyisiä käytännössä heti syntymän jälkeen. Vauvaa silitellään hellästi ja aivojen tunnealueet aktivoituvat.
Tuntuu kun on tunteet
Sanotaan, että lapsi on aggressiivisimmillaan noin 2-vuotiaana. Tämän jälkeen lapsi alkaa sosiaalistua ympäristön vaatimuksiin. Hän saa palautetta käytöksestään – myönteistä ja kielteistä – ja oppii vähitellen toimimaan siten, että saisi mahdollisimman paljon myönteistä huomiota.
Kun asiat menevät oikein hyvin putkeen, lapsi oppii olennaisia taitoja, kuten itsen rauhoittamisen taitoja, kykyä ja halua ymmärtää toisten ihmisten viestejä sekä pyrkimystä käyttää rakentavampia keinoja kiukuttavassa tilanteessa.
Asiat eivät tosin koskaan mene täysin putkeen. Aggressiivisesti käyttäytyvät lapset kokevat itsensä usein epäonnistuneiksi tai huonoiksi, mikä entisestään altistaa heitä ottamaan pahiksen roolin.
Lapsi tarvitsee ehdottomasti apua nousevan aggression ja vihaisuuden käsittelemisen keinoissa, väkivaltaisia impulsseja herättävän tilanteen pysäyttämisessä, sosiaalisiin tilanteisiin harjaantumisessa ja sosiaalisten normien kirkastumisessa lapsen mielessä. Lisäksi aggressiivisesti toimiva lapsi – kuten jokainen lapsi – tarvitsee myötätuntoa, ymmärrystä ja PALJON positiivista palautetta pienistäkin onnistumisista.
– Uhmakonflikti ei ole kasvatustilanne, muistuttaa psykologi Leea Mattila.
Sen sijaan kannattaa pyrkiä ymmärtämään lapsen mieltä ja pysytellä rauhallisen myötäelävänä. Aikuisen suuttuminen vain kärjistää tilannetta lisää.
– Paras näyttöön perustuva hoito lapsen käytösongelmissa on vanhemmuuden taitoihin liittyvä vanhempainvalmennus, toteaa lastenpsykiatri Riikka Riihonen.
Apua vanhemmuuteen löytyy neuvolasta, perhekeskuksesta, järjestöistä, vertaisryhmistä tai verkosta. Pyydä sitä rohkeasti.
Leikki lapsen minuuden ja pystyvyyden rakentajana
Leikkiminen tuo iloa. Leikissä lapsi kokee lapsuuden syvän tarkoituksen ja merkityksen. Jokainen lapsi tarvitsee kokemuksen kiinnostavasta ja innostavasta tekemisestä, johon voi uppoutua – siis leikkimisestä. Lapsella on luonnostaan leikin taju, hän löytää missä tahansa paikan leikkimiselle ja näkee leikin mahdollisuuksia kaikkialla.
– Vaikka leikkiä pidetään nimenomaan lasten vahvuutena, vammaisten lasten kohdalla näin ei useinkaan ajatella olevan. Heidän leikkiään on perinteisesti tarkasteltu vertaamalla lasten leikkitaitoja aikuisten asettamiin standardeihin siitä, mitä lapsen kussakin ikävaiheessa tulisi osata. Uskallan kuitenkin väittää, että kaikki lapset osaavat leikkiä, mutta aikuiset eivät vain aina osaa sitä nähdä tai mahdollistaa, kirjoittaa Johanna Olli, jonka väitöskirjan aiheena on vammaisten lasten osallisuutta tukevan hoitotyön mallin kehittäminen.
Cp-vammaan liittyvät fyysiset ja kognitiiviset piirteet saattavat vaikeuttaa leikkiin innostavien impulssien muuttumista toiminnaksi. Tässä lasta voidaan auttaa. Johanna Olli innostaa aikuista kuuntelemaan kaikilla aisteillaan, sillä lapset kommunikoivat toiminnan kautta eivätkä pelkällä puheella. Kun opitaan näkemään leikki vaikkapa siinä, että lapsi paukuttaa nukkea lattiaan, ollaan jo oikeilla jäljillä.
Leikissä ei tarvita tavoitteita. Leikki on mielentila, jossa itseisarvoja ovat hauskuus ja vapaus. Leikki antaa lapselle äänen, vaikka hänellä olisi kommunikaatioon liittyviä vaikeuksia. Leikki antaa myös aikuiselle arvokasta tietoa lapsen emotionaalisesta tilasta.
Leikkiterapia
Leikkiterapia on kuntoutusmuoto, joka perustuu lapsen luontaiseen leikkimisen kykyyn ja tunteisiin. Leikkiminen on itseilmaisua, leikkiterapia puolestaan on vahvistumista ja leikkitaitojen omaksumista.
Leikki ja leikkiterapia tarjoavat hauskoja, emotionaalisesti vapauttavia ja universaaliin lapsuuteen kuuluvia kokemuksia. Leikissä toteutuvat aito vuorovaikutus ja aito osallisuus, hauskanpidossa itseluottamus ja itsetunto rakentuvat parhaalla mahdollisella tavalla. Lapsi leikkii oman fyysisen toimintakykynsä ja kognitiivisten taitojensa mukaista ohjattua tai vapaamuotoista leikkiä. Leikkiessään lapsi tutustuu itseensä ja oppii vuorovaikutusta, vastavuoroisuutta ja fyysisiä toimintoja.
Leikkiterapiaa toteutetaan Suomessa Theraplay-terapiana. Kyseessä on rekisteröity hoitomalli, jonka koulutusohjelmasta vastaa Suomen Theraplay-yhdistys. Koulutuksesta valmistuu Theraplay Practitioner -pätevyyden suorittaneita työntekijöitä. Koulutukseen osallistuminen edellyttää sosiaali- tai terveysalan perustutkintoa sekä ammatillista työskentelyä lasten ja perheiden parissa. Toistaiseksi tämä terapiamuoto ei ole Kelan korvaamaa, mutta maksajana voi olla esimerkiksi lastensuojelu, perheneuvola tai lastenpsykiatrinen yksikkö.
Kohtaamisia ja kontakteja
Lapsi pohtii väistämättä omaa erilaisuuttaan tai erityisyyttään kasvun ja kehityksen eri vaiheissa. Tähän liittyy monenlaisia tunteita, joista osa voi herättää aikuisessa huolta ja syyllisyyttä. Prosessi on kuitenkin normaali ja tärkeä osa omaksi itseksi kasvamista.
– Anna lapsesi solmia merkityksellisiä ihmissuhteita: kaverit, naapurit, kummit, sukulaiset, nuorisotyöntekijät ja niin edespäin. He ovat paitsi tärkeä tukiverkosto sinulle vanhempana, myös ilon ja kestokyvyn lähde lapsellesi. Jos lapsella on yksinäisyyttä ja kaveriongelmia, panosta niihin ympäristöihin, joissa lapsi viihtyy hyvin. Kavereita voi saada myös netissä, harrastuksissa ja niin edelleen. Joskus lapsen kaverisuhteiden onnistuminen edellyttää paljon aikuisen valvontaa, tukea ja ohjausta. Se ei ole epäonnistumisen merkki. Toiset vain kypsyvät näissä asioissa myöhemmin kuin toiset, kirjoittaa Riikka Riihonen.
Parasta tukea lapselle ovat arjen mielekkyys ja vanhemman oma hyvinvointi. Jälkimmäinen on haastava, mutta todella tärkeä tekijä lapsen mielen hyvinvoinnissa. Jotta lapset voivat hyvin, myös vanhempien jaksamisesta pitää huolehtia. Tukea ja vertaistukea on saatavilla monessa muodossa.
Tartu verkostoihin, käytä palveluja ja muista CP-liiton tarjonta
Lapsen mielen hyvinvointia auttavat kaverikontaktit, harrastukset, sopeutumisvalmennuskurssit, vertaistuki ja tarvittaessa keskustelu kuraattorin tai psykologin kanssa. Neuropsykologisen kuntoutuksen tuella voi harjoitella hyödyntämään vahvoja taitoalueita ja vahvistamaan kykyä ohjata omaa toimintaa.
Kela järjestää koko perheelle tarkoitettuja sopeutumisvalmennuskursseja, jotka voivat olla osa lapsen kuntoutuskokonaisuutta. CP-liitto järjestää perhekursseja sekä vanhemmille tarkoitettuja vertaisryhmiä verkossa.
Myös vammaispalveluilla, kuten kuljetuspalvelulla ja vapaa-ajan henkilökohtainen avulla, on iso merkitys lapsen itsenäisyyden tukemisessa. Niiden tarkoitus on taata lapsen yhdenvertaisuutta vammattomiin ikätovereihin nähden.
Palveluiden hakemisesta saat lisätietoa CP-liiton verkkosivuilta osiosta Tuet, palvelut ja kuntoutus sekä Tueksi perheen arkeen -oppaasta.
Hanna Ihantola
projektityöntekijä, Suomen CP-liitto ry
Päivi Ritvanen
asiantuntija, Suomen CP-liitto ry
Marju Silander
toiminnanjohtaja, Suomen CP-liitto ry
Mervi Lahdenperä-Mustajärvi
varhaiskasvatuksen erityisopettaja, työnohjaaja, ohjaava opettaja
Oppimis- ja ohjauskeskus Valteri
Artikkeli on julkaistu 8.3.2021.
Itsenäistymisen ristiaallokossa
Nuoren itsenäistyminen on aina haaste myös vanhemmille. Erityisnuoren kanssa haaste on ehkäpä suurempi, koska vanhemman suhde erityisnuoreen on usein tavallista tiiviimpi ja riippuvuussuhde on vahvempi. Erityislapsihan on tarvinnut koko ikänsä tavallista enemmän tukea ja apua.
Nuoruusiän psyykkisiä kehitystehtäviä on muuttuvan kehon ja seksuaalisuuden haltuunotto, identiteetin rakentaminen, ikätovereihin ja kodin ulkopuoliseen maailmaan suuntautuminen sekä vanhemmista irtautuminen ja itsenäistyminen. Myös erityisnuoren mieli askartelee näiden kysymysten äärellä. Hänelläkin on oikeus näiden kehitystehtävien saavuttamiseen omalla tavallaan ja tasollaan. Erityisnuorellakin on oikeus itsenäistyä, ja hänen on myös mahdollista itsenäistyä vanhemmistaan ja vanhemman nuorestaan. Vanhemman suhtautuminen vaikuttaa siihen, miten nuori voi saavuttaa näitä kehitystehtäviä. Omaa osuuttaan ja suhtautumistaan kannattaa siis pysähtyä miettimään.
Nuoren itsenäistyminen on ristiriitaista niin nuorelle itselleen kuin vanhemmillekin. Nuorella on toisaalta halu kasvaa aikuiseksi ja itsenäistyä, toisaalta kaipuu tuttuun ja turvalliseen lapsuuteen sekä riippuvuuteen vanhemmista. Vanhemmalla on toisaalta toive nuoren itsenäistymisestä ja pärjäämisestä maailmalla, toisaalta toive saada pitää nuori lähellä ja pelko tämän menettämisestä sekä pärjäämisestä. Tässä ristiaallokossa nuori ja vanhemmat joutuvat luovimaan, eikä kareja voi välttää, eikä tarvitsekaan. Ristiriidat ja joskus rajutkin yhteentörmäykset kuuluvat olennaisesti nuoren ja vanhemman suhteeseen ja nuoren itsenäistymiseen. Oikeastaan ne edesauttavat irtautumista.
Erityisnuorella voi olla voimakas veto lapsuuden kaltaiseen riippuvuuteen vanhemmista. Maailma ja itsenäisyys voivat pelottaa tavallista enemmän, kun nuori tiedostaa vaikeutensa. Silloin vanhemman on tärkeää osata lempeästi ja joskus voimakkaammin tuupata nuorta eteenpäin ja kannustaa tätä luottamaan omaan pärjäämiseensä. Joskus taas erityisnuori saattaa hyvinkin voimakkaasti haluta olla itsenäinen ja aikuinen, jolloin hän ottaakin erittäin voimallisia irtiottoja vanhemmistaan. Voi olla, että tiivis suhde lapsen ja vanhemman välillä vaatii voimakkaita irti repäisyjä, mikä voi hirvittää vanhempia. Tämäkin kuuluu asiaan, kunhan nuori ei irtiotoillaan aseta itseään tai muita merkittävään vaaraan.
Nuoren itsenäistyessä täytyy siis myös vanhemman olla valmis itsenäistymään nuoresta; tarvitaan kykyä tulla jätetyksi. Se tarkoittaa sitä, että vanhemman täytyy kestää nuoren ristiriitainen käyttäytyminen, ristiriitaiset tunteet ja irtiotot. Vanhemman täytyy sietää myös omat nuoreen ja tämän aikuistumiseen liittyvät ristiriitaiset tunteensa, joita on välillä hyvä pysähtyä miettimään. On hyvä suhtautua hyväksyvästi kaikkiin omiin tunteisiin, myös negatiivisiin. Tunteitaan voi tunnistaa ja kuunnella. Lisäksi voi miettiä, mitähän kaikkea niihin liittyy, miksiköhän tunnen juuri näin juuri tässä tilanteessa? Voi myös muistella omaa nuoruusikää ja omien vanhempien suhtautumista siihen.
Vanhemman on siis luovittava siinä ristiaallokossa, jossa nuori välillä haluaa pitää etäisyyttä ja kieltää tarvitsevuuttaan ja välillä taas tulla lähemmäs ja olla tarvitseva. Vanhemman on hyvä harjoitella kykyä olla tarpeeksi kaukana ja samalla riittävän lähellä, toisin sanoen olla nuoren käytettävissä tämän oman tarpeen mukaan.
Vanhempi joutuu luopumaan omasta kaikkitietävyydestään. On tärkeää miettiä vastuuta: kenellä on vastuu nuoresta ja tämän ratkaisuista? Voisiko vastuuta antaa nuorelle itselleen tai toisille aikuisille (ohjaajille tai avustajille)? Voisiko nuori päättää itse, milloin tarvitsee apua ja esimerkiksi konkreettista avustamista? Vanhemman voi olla vaikeaa luopua vastuusta. Voi olla vaikea antaa erityisnuorelle itselleen vastuuta omasta elämästään, ratkaisuistaan ja myös virheistään. On vaikeaa olla neuvomatta ja tarjoamatta apua. Se, että antaa nuoren oppia kantapään kautta, voi olla vaikeaa ja herättää syyllisyyden tunteita. Mutta ehkä auttaa, kun muistaa, että irti päästäminen ja vastuusta luopuminen tukee nuoren itsenäistymistä ja on hänen parhaakseen.
Yleensä lopulta niin nuorelle kuin vanhemmallekin tuottaa iloa, kun huolimatta haasteista, kolhuista ja virheliikkeistä nuori jotenkin selviääkin ja itsenäistyminen etenee. Vanhemman on hyvä luottaa ja uskoa siihen, että nuoren itsenäistyminen (esimerkiksi kotoa pois muuttaminen) mahdollistaa uudenlaisen ja uudella tavalla hyvän suhteen vanhemman ja nuoren välillä. Kun suhteeseen tulee väljyyttä, sekä nuorella että vanhemmalla on enemmän vapautta ja itsenäisyyttä. Suhde ei katkea, se vain muuttuu ja usein parempaan suuntaan. Kun ristiaallokossa on riittävän pitkään luovittu, päästään tyynemmille vesille ja matka voi jatkua.
Teksti: Pauliina Stjernvall, psykologi, nuorisopsykoterapeutti, psykoanalyytikko
