Kahden pandemiavuoden jälkeen uudessa maailmantilanteessa monen turvallisuuden tunne ja arjessa jaksaminen on koetuksella – toiveikkuudesta puhumattakaan. Vanhemmuuden kuormittavuudesta ja uupumuksestakin puhuttiin jo aikana ennen pandemiaa. Siinä missä ehkä yksi perhe on saattanut huokaista helpotuksesta kun tahti on pandemian myötä hellittänyt, toinen perhe on saattanut joutua venymään entisestään ja pahimmassa tapauksessa arjen turvaverkot ovat vaihtuneet turvaväleihin ja henkireiät hengityssuojaimiin. Loppukirit seuraavat toisiaan ja poikkeustilanteet, uudelleenjärjestelyt ja perumiset ovat ehkä sitä uutta normaalia.
Silti arjen on pyörittävä, maailmantilanteesta huolimatta – ja toisaalta tämä on lohduttavaakin. Arki ja vanhemmuus on ajoittain palkitsevaa ja silti ajoittain uuvuttavaa. Erityisvanhemmuus etenkin. Tärkeintä on, ettei kuormitus ole jatkuvaa ja että juuri itselle ja omaan elämäntilanteeseen sopiva palautuminen ja omassa arjessa suojaavien tekijöiden huomioiminen ja niistä kiinni pitäminen olisi kaikkien ulottuvilla. Toiveikkuus ei ole inhopositiivista, väkisin joka pilveen kultareunuksen maalailemista. Päinvastoin, toiveikkuus on rohkeutta nähdä myös elämän varjopuolet, samalla kuin etsimme yhdessä tietä valoa kohti. Miten tätä sitten voi yrittää omassa arjessa tehdä? Tässä meillä on onneksi apuna kokonainen tieteenala, jossa toivoa tutkitaan.
Mistä toivossa on kysymys?
Kaikessa yksinkertaisuudessaan toivossa on kyse siitä, että kykenemme asettamaan tavoitteen, oli se sitten iso tai pieni. Sen lisäksi tarvitsemme suunnistuskykyä ja tahtotilaa (jaksamista ja motivaatiota) tavoitteeseen pääsemiseksi ja uskoa omiin kykyihin sekä muiden apuun, tarvittaessa. Vertauskuvaksi voidaan ottaa purjehtiminen, ehkä yhtä lailla maailman myrskyjen kuin myös kesästä haaveilun takia.
Jos istumme purjeveneessä kotisatamassa, hahmotamme ehkä horisontissa saaren, jota kohti suuntaamme. Tämä on tavoitteemme. Kartta ja kompassi sekä säätiedotus ovat osa suunnistuskykyä. Jos reitin varrelle osuu matalikkoja, karikkoja tai mikäli tuuli kääntyy, meidän voi olla tarpeen muuttaa suunnitelmaa päästäksemme turvallisesti perille. Ehkä huomaammekin, että saaren saavuttamisen sijaan pelkkä purjehtiminen riittää? Tämän lisäksi tarvitsemme toki tuulta purjeisiin eli tahtotilaa.
Tämä voi tuntua turhankin yksinkertaiselta ja itsestään selvältä. Silti ajattelen, että toivon peruspilarit on hyvä tuntea, jotta osaamme tunnistaa myös toivottomuuden sen kohdatessamme. Peruspilareiden avulla on helpompi hahmottaa tuen ja avun paikkaa: jos tuuli puuttuu, suunnistusavusta ei ole hyötyä. Jos olemme ajautumassa karille, ei vauhdin lisääminen auta. Casey Gwinn onkin sanonut toivon olevan sosiaalinen lahja, ja tämä on tärkeä viesti: kukaan ei ole toiveikas aina. Tarvittaessa toivoa on lainattava muilta, ja sitä on oltava valmis myös lainaamaan muille.
Joku on sanonut, että purjevene on kotisatamassaan turvassa, mutta merenkäyntiä varten rakennettu. Turvallisuuden tunne onkin tärkeä kokemus, jotta tunnistaisimme myös sen tunteen, tavoittelisimme sitä ja suunistaisimme sinnikkäästi sitä kohti. Yhtä totta on myös viisauden toinen puoli – eli purjeveneet on merenkäyntiä varten rakennettu. Me selviämme myös elämän aallokoista. On tärkeää jaksaa unelmoida tulevista purjehduksista.
Henry Thoreaun mietelauseen ”Vasta kun olemme eksyksissä voimme alkaa ymmärtämään itseämme” merkitystä on pohdittu paljon. Olen lukenut arveluita siitä, että Thoreaun mukaan itsemme löytääksemme meidän pitää kokea itsemme yhteiskunnan ulkopuolella. Ehkä joku kokee tämän juuri näin – että vasta kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti keskellä erämaata tai merta, yksin ja ilman varsinaista suuntaa, tavoittaakin itsensä. Olen vierastanut tätä ajatusta, ajattelematta välttämättä kuitenkaan sen syvällisemmin miksi. Jokin Throeaun sanoissa pysäytti minut pohtimaan uudelleen niiden merkitystä. Kuten kaikki viisaudet, ajattelen, että tämän merkitys avautuu jokaiselle oman elämän näköisenä, oman elämän kautta.
Onko järjestelmässä tilaa toivolle – tai epätoivolle?
Onneksi toivoa voi etsiä yhdessä. Sitä voi rakentaa arkeen monista pienistä asioista. CP-liiton kevään 2022 webinaariluennolla kysyin paikalla olleilta ammattilaisilta, onko järjestelmässä tilaa toivolle. Taipuuko järjestelmä siihen, että jokainen saisi tavoitella unelmiaan, elää oman näköistä ja kokoista arkea? Sitä on hyvä miettiä. Toivon, että mikäli järjestelmässä ei ole tilaa toivolle, se tila raivataan.
Tällä hetkellä tärkeämpää on kuitenkin pysähtyä yhdessä tarkastelemaan, onko järjestelmässä tilaa epätoivolle. Onko meidän tutkamme ylipäätään kalibroitu havaitsemaan, hälyttämään ja pelastamaan sen vanhemman, joka kokee olevansa tuuliajolla, vaikka pahemmat karikot onkin onnistunut välttämään? Voiko tämä vanhempi luottaa siihen, että hänen ei tarvitse olla itse, eikä varsinkaan yksin, sekä kapteeni että luotsi, ja samalla huolehtia siitä, että ankkuri nostetaan ja heitetään juuri oikealla hetkellä?
Palaan Thoreoun sanoihin. ”Vasta kun olemme eksyksissä voimme alkaa ymmärtämään itseämme.”
Ehkä tämä toimii myös toivon suhteen? Ehkä sinä joka juuri nyt navigoit myrskyisällä merellä, tuulta vastaan, olet sen äärellä? Ehkä tapasi toimia tässä, luovia sumusta huolimatta eteenpäin, kumpuaakin juuri sieltä sisimmästä? Ehkä etenkin toivon ollessa hukassa, voimmekin alkaa sitä ymmärtämään?
On tärkeää, että vanhempien näkymätön työ tuodaan näkyväksi. Että vanhemmille sanoitetaan heidän hoivansa merkitys, sen tärkeys niin lapselle kuin myös yhteiskunnalle. Merkityksellisiä hetkiä arjesta löytyy varmasti, mutta niiden huomaamiseen ja niistä nauttimiseen täytyy kuitenkin löytyä myös aikaa ja voimia. Järjestelmässä täytyy olla tilaa toivolle, mutta ennen kaikkea meidän täytyy etsiä toivoa yhdessä.
Toivon löytämistä ei saa jättää kapteenin harteille – luotsi täytyy löytyä järjestelmästä.
Itselleni yhteinen iltamme avasi aivan uudella lailla silmät, ja toivottavasti myös korvat sille, mitä toivon yhteisöllinen ulottuvuus oikeastaan pitää sisällään.
Saija Westerlund-Cook
ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti, tohtorikoulutettava, Turun yliopisto
