1/2022: Liikunta kuuluu kaikille!

Kuvakollaasi, jossa kolme kuvaa. Vasemmalla Hanna Kasurinen seisoo suksilla polulla lumisella polulla selin kuvaajaan, ja on kääntänyt katseen kuvaajaan. Oikealla ylempänä Kasurinen on urheilukentällä starttiviivalla nelinkontin lähtöasennossa, toinen polvi ilmassa ja kädet maassa. Oikealla alla Kasurinen on ruskean hevosen selässä ulkokentällä, ratsastaa pitkin ohjian käyntiä ja hymyilee.
Hanna Kasurinen harrastaa liikuntaa monipuolisesti. Vapaa-ajalla hiihtoladut ja laskettelumäet vetävät puoleensa. Paraurheilussa päälajiksi valikoitui 400 metrin juoksu. Kasurinen on myös edustanut Suomea ratsastuksessa paralympialaisissa kahteen otteeseen.

Paraurheilija ja liikunnanopettaja Hanna Kasurinen innostaa liikkumaan matalalla kynnyksellä.

Haastattelupäivän aamuna Hanna Kasurinen, 43, on jo ehtinyt käydä 18 kilometrin hiihtolenkillä, vaikka viime kesänä tulleen polvivamman vuoksi pitäisikin vielä osata ottaa rauhallisesti. Upeissa lumisissa maisemissa liikkuminen tekee niin hyvää henkisesti, että ladulta ei malta pysyä poissa.

– Rakastan liikkumista ja harrastan monipuolisesti liikuntaa, erityisliikunnan opettajana ammattiopisto Spesian Järvenpään toimipisteessä työskentelevä Kasurinen kertoo.

Harrastaminen ei ole täysin sopiva sana kuvaamaan Kasurisen liikkumista. Hän nimittäin treenaa tosissaan. Kasurisen päälaji on 400 metrin juoksu, ja tähtäimessä Pariisissa vuonna 2024 järjestettävät paralympialaiset.

– Vaikka se on 43-vuotiaalle tosi iso tavoite, se on ihan realistinen. Tietysti sen toteutuminen vaatii lujasti töitä ja hyvää terveyttä.

Kasurinen tietää, mistä puhuu. Paralympialaisista on nimittäin jo kokemusta.

Urheilu-ura numero yksi

Kasurinen elää jo elämänsä toista urheilu-uraa. Ensimmäinen alkoi teini-iässä, kun fysioterapeutin kannustuksesta alkanut ratsastusharrastus muuttui aktiiviseksi kilpailuksi. Kasurinen pääsi edustamaan Suomea Atlantan paralympialaisiin vuonna 1996 18-vuotiaana.

– Se oli ensimmäinen vuosi, kun ratsastus oli lajina mukana paralympialaisissa. Suomen Ratsastajainliitosta tuli vuotta ennen kisoja tieto, että pääsemme edustamaan Suomea. Ja niin me ryhdyimme treenaamaan. Olin siinä vaiheessa ehtinyt kilpailemaan muutaman vuoden, joten olin saanut vähän kokemusta, mutta oli se iso paikka ja melkoinen kokemus edustaa paralympialaisissa niin nuorena.

Atlantasta irtosi kahdeksas sija, jonka jälkeen Kasurinen jatkoi kansainvälisten kilpailujen kiertämistä. Hän edusti Suomea vielä Sydneyn paralympialaisissa vuonna 2000 saavuttaen neljännen sijan.

– Ajattelin, että minulla olisi vielä pitkä ratsastusura edessä, mutta toisin kävi. Atlantassa ja Sydneyssä kisahevosten hankkiminen oli kisajärjestäjän vastuulla. Sydneyn jälkeen sääntöjä muutettiin niin, että kilpailijan piti tuoda oma hevonen mukanaan. Minulla ei ollut varaa ostaa omaa hevosta enkä löytänyt riittävän osaavaa lainaan, joten kilpaurani ratsastuksessa hiipui lopulta siihen.

Urheilu-ura numero kaksi

Kilpaurheilutauko ehti kestää melkein 15 vuotta. Kasurinen opiskeli Jyväskylässä, valmistui vuonna 2007 liikunnanopettajaksi ja muutti Lappiin. Siellä hän työskenteli liikunnanopettajana Ivalon yläasteella ja lukiossa kymmenen vuoden ajan. Pohjoisessa syntyivät Kasurisen nyt 8- ja 10-vuotiaat pojat sekä suuri rakkaus Lappiin.

Elämäntilanteet muuttuivat, ja vuonna 2017 Kasurinen palasi poikiensa kanssa takaisin lapsuutensa maisemiin Keravalle sekä lapsuuden harrastuksen, yleisurheilun pariin.

400 metrin juoksu valikoitui Kasurisen päälajiksi oikeastaan käytännön pakosta. Parayleisurheilussa on eri vammoista ja tasoista johtuen monia eri luokkia, jolloin jokaisella luokalla ei voi olla täyttä valikoimaa lajeja, muuten kisat paisuisivat valtavan suuriksi.

Kasurinen kertoo, että hänen luokkansa juoksumatkat ovat kansainvälisissä kisoissa yleensä 100 ja 400 metriä. Nopeusharjoittelu oli nelikymppisen kropalle hyvin rankkaa, joten vaihtoehdoksi jäi lopulta 400 metrin kilpailut, vaikka Kasurisen meriittilistalla komeileekin Suomen nopein aika 100 metrin matkalta T38-luokasta kesältä 2020.

– Cp-vamman kanssa aikuisena treenaaminen on ollut haastavaa, nämä vuodet ovat olleet melkoista vammakierrettä. Mutta intoni on säilynyt, sillä pystyn kovatasoisiin tuloksiin, kunhan vain saisin harjoitella ja kilpailla ehjänä vähän aikaa, Kasurinen toteaa.

Kokemus auttaa vamman kanssa

Nyt kuntoutusvuorossa on polvi, joka vammautui viime elokuussa parayleisurheilun SM-kisoissa Kasurisen sivulajissa keihäänheitossa. Tarkempia tavoitteita tehdään valmentaja Jari Nordblomin kanssa vasta kun tiedetään, onko viisi kuukautta sitten leikattu polvi ensi kesänä kilpailukunnossa. Sillä välin tehdään kaikkea muuta: kuntopyöräillään, voimaharjoitellaan, hiihdetään ja kokeillaan varovasti juoksua, Pariisi kuitenkin mielessä.

– Olen aika hyväkuntoinen 43-vuotias, ja paraurheilussa on ikäiselleni enemmän mahdollisuuksia. Cp-vammaa ajatellen iästäni on se etu, että olen vuosien aikana harjaantunut käyttämään oikeaa puoltani. Motoriikka ja voima ovat parantuneet, ja monipuolisen liikuntataustani ansiosta opin helpommin uutta kuin nuorempana. Oikea puoleni on paremmin koulutettavissa, paremmin kuulolla.

Kasurinen on monesti miettinyt, mistä hänen suuri kipinänsä liikuntaan on syttynyt.

Hanna Kasurinen istuu risti-istunnassa Oodi-kirjaston ylimmän kerroksen tasanteella matolla. Kasurinen hymyilee ja venyttää käsiään kohti kattoa pitäen toisella kädellä toisesta kiinni. Kasurisella on lyhyte punainen tukka, viininpunainen paita ja mustat housut.
Hanna Kasurinen toivoo, että jokainen löytäisi mahdollisuuksia harrastaa liikuntaa. – Liikunnan kautta saa elämyksiä, uusia kokemuksia ja pääsee ylittämään itsensä.

– En kokenut olleeni lapsena liikunnallinen. Vertasin itseäni liikaa muihin ja ajattelin, että en voi olla hyvä liikunnassa, kun minulla on liikkumista haastava vamma. Toki tykkäsin liikkua, olen kiipeillyt puissa ja meidän leikkipaikka oli yleisurheilukenttä. Olen liikkunut paljon isän kanssa muun muassa yleisurheillen, ja hän tulee vieläkin kanssani heittämään keihästä. Ehkä se on ollut se.

Kasurinen on ymmärtänyt vasta myöhemmällä iällä, kuinka paljon hän tarvitsee liikuntaa fyysisesti ja psyykkisesti. Hän on varma, että cp-vamma vaikuttaisi paljon enemmän, jollei hänellä olisi monipuolista liikuntataustaa ja innostusta yrittää ja harjoitella.

– Liikunnassa mahtavinta on se, että vaikka joskus tuntuu, että on vaikeaa ja joutuu harjoittelemaan muita enemmän, niin voi onnistua. Kun vain antaa itselleen aikaa oppimiseen.

Osaava opettaja innostaa

Liikunnanopettajan työssä parasta on Kasurisen mukaan se, kun pääsee näkemään mitä kaikkea hyvää opiskelijat saavat liikkumisesta: kun heille tulee hyvä mieli ja hyvä olo, he saavat positiivisia kokemuksia liikkumisesta ja huomaavat osaavansa ja onnistuvansa.

Osalle Kasurisen kanssa koetut liikuntahetket ovat elämänsä ensimmäisiä.

– Moni on ollut peruskoulussa tavallisessa liikuntaryhmässä ja heidän on vain annettu olla osallistumatta. He saattavat sanoa, että ei se liikunta sopinut mulle. Minä totean siihen, että kuule täällä se sopii sullekin, ihan kaikki pystyvät osallistumaan meillä.

Kasurinen innostaa opiskelijansa mukaan tekemällä liikunnasta tarpeeksi helppoa, jotta jokainen voi osallistua toimintaan matalalla kynnyksellä ja rennolla, hyvällä fiiliksellä.

Kasurinen kehuu Järvenpään tarjoamia monipuolisia liikuntamahdollisuuksia. Talvella on luisteltu, lumikenkäilty tai ulkoiltu potkukelkkojen kanssa. Kesällä on esimerkiksi vuokrattu kajakkeja ja kirkkovenettä. Retkeilyä harrastetaan ympäri vuoden erilaisissa sääolosuhteissa.

– Luontoliikunta on minulle tärkeää, ja haluan kannustaa opiskelijoita siihen. Toivon, että opiskelijat hoksaisivat, että kaikkein helpoin keino saada itselle hyvä olo on astua tai kelata ulos ovesta.

Erilaisia toiveita ja mahdollisuuksia liikkua huomioidaan koulussa jatkuvasti.

– Meillä on iWall-peliseinä kovassa käytössä, E-Sport-pelituoli ja käytämme liikunnallisia sovelluksia. Osan kanssa ollaan pelattu kaupunkisotaa tai frisbee-golfia.

Lisää liikuntaa opiskelun lomaan

Kasurisen työn perimmäinen tarkoitus on huolehtia, että jokaisella opiskelijalla olisi sellainen toimintakyky, että hän pärjäisi tulevassa ammatissaan ja että opiskelijat ymmärtäisivät, kuinka tärkeää fyysisestä kunnosta huolehtiminen on.

– Yleisellä tasolla tehdyt tutkimukset ammatillisessa koulutuksessa olevien opiskelijoiden kunnosta ovat karua luettavaa. Pitäisi todellakin herätä ymmärtämään, kuinka tärkeää on ohjata opiskelijoita huolehtimaan fyysisestä kunnostaan, etenkin kun on jo lähtökohtaisesti huonommat edellytykset pärjätä työmarkkinoilla.

Liikunnan lisäämistä onkin lisätty Järvenpään Spesiassa onnistuneesti muun muassa erilaisten hankkeiden avulla.
– Olemme esimerkiksi kouluttaneet oppilaitoksen henkilökuntaa ”liikunta-agenteiksi”. He pitävät taukoliikuntaa, auttavat liikuntaharrastusta etsiviä opiskelijoita sopivan lajin ja ryhmän pariin tai ohjaavat vapaa-ajan liikuntaryhmiä kuten kuntosaliryhmiä, sulkapallokerhoa tai nyrkkeilyä.

Syksyllä 2019 Järvenpään Spesiassa ryhdyttiin kehittämään urheiluvalmennuksen opintoja ainoana erityisoppilaitoksena Suomessa. Urheiluvalmennuskursseilla on ollut mukana jo lähes sata opiskelijaa.

– Kaikki, jotka ovat valmiita kehittämään fyysistä kuntoaan ja kehittymään jossain lajissa, saavat tulla mukaan matalalla kynnyksellä. Valmennus on lisännyt liikkumisen määrää opiskelupäivän aikana ja olemme päässeet tekemään hyvää yhteistyötä paikallisten seurojen kanssa, Kasurinen kertoo.

Kaikkien on saatava liikkua

Hanna Kasurinen muistuttaa, että sen lisäksi, että liikunta on fyysisen terveyden ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää, se parantaa arjen toimintakykyä.

– Jos ihmisellä on toimintarajoite, liikkumattomuus näkyy nopeasti arjessa. Monipuolisella harjoittelulla voi parantaa toimintakykyä niin, että pärjää itsenäisemmin.

Liikunnan kautta saa myös elämyksiä, uusia kokemuksia ja pääsee ylittämään itsensä. Yhdessä liikkuminen tuo hyvää mieltä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kasurisen mielestä tulisikin panostaa siihen, että kaikki, joilla on toimintarajoite, löytäisivät oman paikkansa liikkua ja saisivat siihen tukea.

– Siihen tarvitaan yhteistyötä eri toimijoiden, kuten soveltavan liikunnan osaajien, lajiosaajien ja esimerkiksi terapeuttien kesken.

Kasurinen toteaa, että on paljon ryhmiä, joissa erilaisten osallistujien tarpeita pystytään huomioimaan. Mutta edelleen on todella paljon toimintarajoitteisia lapsia ja nuoria, jotka eivät löydä itselleen harrastusta.

– Soveltavassa liikunnassa ajatus on ollut pitkään, että integroidaan liikuntarajoitteiset liikuntaseuroihin muiden kanssa. Vaikka siitä onkin onnistuneita kokemuksia niin ne, joilla on isompia haasteita, jäävät helposti ulos. Seurassa on oltava joku, joka osaa opastaa nimenomaan sinua.

Myös vertaisten puute aiheuttaa haasteita.

– Seuratoiminnassa nuori kokee heti, että ei ole samalla tasolla kuin muut. Päässä on aina se ajatus, että olen erilainen, en pärjää kuten muut. Nuori tarvitsee sen tunteen, ettei ole yksin, että on muitakin, joilla on samat haasteet ja joiden kanssa voi jakaa kokemuksia. Integraatio on hieno ajatus, mutta vertaisuutta ei voita mikään.
Kasurinen tietää omakohtaisesti millaista on, kun yrittää pärjätä liikuntarajoitteisena huippuhyvien liikkujien seurassa, kuten hän joutui Jyväskylän liikunnanopettajakoulutuksessa tekemään. Hän jopa kyseenalaisti, tuleeko hänestä koskaan hyvää opettajaa, koska ei pystynyt yhtä hyviin suorituksiin kuin muut. Mutta hyvän opettajan ei tarvitse osata tehdä itse parhaiten.

– Joudun itse pilkkomaan suoritukseni pieniin osiin, joten minun on helpompi miettiä myös opiskelijan kannalta, millaisia haasteita hänellä on ja miten häntä voi tukea.

– On niin tärkeää, että kaikki lapset ja nuoret saavat olla fyysisesti aktiivisia. Haluan osoittaa, että liikunta on mukavaa, kun sitä tekee oikein ja sopivalla intensiteetillä, ettei se ole liian raskasta tai vaikeaa.


Lissu Kiviniemi, teksti
Lissu Kiviniemi ja Hanna Kasurisen kotialbumi, kuvat


CP-lehden palautelomake

Artikkeli oli hyödyllinen
Artikkeli oli selkeästi kirjoitettu
Artikkelin aihe oli kiinnostava