Elina Pylsy-Komppa on äiti, tutkija ja retkeilijä, joka toivoo maailmaan lisää tavallisten ihmisten tarinoita. Hänet voi löytää puuttomalta luodolta pauhaavan meren keskeltä, museon arkiston hiljaisuudesta tai Huvila ja Huussi -ohjelman kaudelta 15.
Kuuntele juttu ääneen luettuna YouTube-kanavallamme.
muistuttaa muodoltaan jättimäistä aaltoa.
Marraskuussa 2020 Elina Pylsy-Komppa matkusti äitinsä kanssa Utön majakalle. Pian majakan ylle saapui syysmyrsky, joka katkaisi sähköt koko saarelta. Laskeutui pimeys, jollaista Pylsy-Komppa ei ollut ennen kokenut. Vierellä pauhasi meri.
– En ole koskaan aiemmin nähnyt merta sellaisena: valtavat aallot vyöryvät kohti ja murskautuvat voimalla kallioihin. — Olo tuntuu pieneltä luonnonvoimien edessä, Pylsy-Komppa muistelee Retkipaikka-blogissaan vierailua Utön saarella.
Vaikka vaakasuora sade kasteli läpimäräksi, äiti ja tytär pääsivät myrskyä suojaan majapaikkaansa. Kynttilän valossa, kuivat vaatteet päälle vaihdettuina ja villasukat jalassa Pylsy-Komppa koki, että siinä hetkessä oli kaikki tarvittava.
– Se oli upeaa! Marraskuussa kannattaa ehdottomasti lähteä majakalle!
Tämä nainen on löytänyt oman tapansa seikkailla, olla löytöretkeilijä ja kietoa tarinansa osaksi sukupolvien jatkumoa.
Merivartijan tytär
Lapsena Astrid Lindgrenin luoman Ronja Ryövärintyttären maailma kuljetti pienen Pylsy-Kompan mielen metsään: paikkoihin, joissa riitti tutkittavaa ja seikkailtavaa. Lapsuuden seikkailupaikat löytyivät Keski-Suomen metsistä ja Joutsan pihapiireistä, Järvi-Suomen idyllisistä maalaismaisemista. Koulua Pylsy-Komppa kävi pienessä kyläkoulussa, jossa samalla luokalla oli neljä oppilasta.
Perheen esikoisena Pylsy-Komppaa seurasivat vuotta nuorempi pikkusisko ja seitsemän vuotta nuorempi veli. Siskon kanssa jo valmiiksi pieni ikäero kaventui entisestään, kun cp-vamma rauhoitti menoa. Siskot olivat hyvä tiimi, heitä luultiin usein kaksosiksi.
– Kun lapsena piti tehdä jotain, minä puhuin ja siskoni Anna teki.
Jälkikäteen mietittynä Pylsy-Komppa pitää sitä merkittävänä, että vanhemmat kohtelivat sisaruksia tasavertaisesti ja Elina otettiin yhtäläisesti mukaan esimerkiksi perheen laskettelureissuille.
– Se kasvatti pienestä pitäen halua kokeilla ja olla mukana.
Vaikka lapsuus kului mantereella, meri tuli Pylsy-Kompalle tutuksi jo nuorena. Hänen isänsä työskenteli merivartijana, ja kun kiireinen kesäsesonki oli päättynyt, koko perhe pääsi mukaan saaristoon viettämään joulunpyhiä. Porvoon edustalla sijaitsevan Glosholmenin merivartioaseman tornista Pylsy-Komppa on lapsena etsinyt valtavilla kiikareilla horisontissa siintävää Harun saarta ja siellä sijaitsevaa Tove Janssonin kesämökkiä.
– Ja vuosituhannen vaihtuessa olimme vartiotornissa Glosholmenilla ja kuuntelimme Senaatintorin lähetystä radiosta.
Matkoja menneisyyteen
Lukioikäisenä Pylsy-Komppa löysi Kaari Utrion kirjat ja innostui niiden kautta historiasta. Kiinnostus johdatti hänet Helsingin yliopistoon opiskelemaan folkloristiikkaa. Suuresta kaupungista löytyi uusi, innostava maailma.
Nuori opiskelija oli kuin kotonaan yliopiston saleissa. Arki oli mieluista, opiskelupäivät täyttyivät historiasta, kulttuuritieteistä ja kirjallisuudesta. Ystäviä ja tekemistä löytyi myös Keskisuomalaisten Osakunnan toiminnasta. Opiskeluvuosina Pylsy-Kompan käsiin tarttui Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja. Kirjailijan kuvaus valtameren ylittämisestä rahtilaivojen kyydissä viehätti Pylsy-Komppaa, ja hän päätti valita sivuaineekseen merihistorian.
Opintojen aikana Pylsy-Komppa suoritti useita harjoittelujaksoja, ja valmistuttuaan hän tarttui määräaikaisiin työsuhteisiin, soitteli aktiivisesti perään ja kyseli avoimista paikoista, joista oli kuullut opiskelukavereiltaan. Hän kannustaa museoalan opiskelijoita lähtemään ennakkoluulottomasti maakuntiin työn perässä.
– Kun kokemusta on kertynyt, voi sitten palata metropoliin – tai olla palaamatta, kuten itse päätin, Pylsy-Komppa hymyilee.
Työnhaku tuotti tulosta, ja työpaikka löytyi Kymenlaakson museosta, josta Pylsy-Kompalle tarjottiin ensin määräaikaisia työsuhteita ja vuonna 2017 vakituista työpaikkaa tutkijana. Kymenlaakson museon kanssa samoissa tiloissa on Merivartiomuseo, johon Pylsy-Kompalla on vahva side niin isänsä ammatin puolesta kuin myös kauempaa sukunsa historiassa.
– Merimuseon kokoelmissa on laiva, jonka kyydissä isoisoisäni aloitti matkansa Atlantin yli Amerikkaan 1900-luvun alussa. Laiva vei siirtolaiset Englantiin, josta matka jatkui isommalla paatilla.
Kiinnostus historiaan ei ole ohjannut Pylsy-Komppaa vain ammatillisesti, vaan myös omat juuret ovat herättäneet tutkijan uteliaisuuden.
– Sukututkimus tuo jatkumoa omaankin tarinaan. Nykyään puhutaan paljon historiattomuudesta, vaikka eihän sellaista ole. Menneet asiat ovat vaikuttaneet meihin, ovat osa juuriamme.
Tavallisten ihmisten tarinoita
Tutkijana Elina Pylsy-Komppa vastaa Kymenlaakson museon ja Merivartiomuseon kuva- ja asiakirjakokoelmista. Työ vaatii sekä tarkkuutta että luovuutta. Hän nauttii näyttelytekstien kirjoittamisesta ja siitä, että saa aamuisin vetäytyä arkiston hiljaisuuteen – erityisesti ruuhkavuosien keskellä.
– Arkistossa näkee konkreettisesti asioiden järjestyvän. Se tuo mielenrauhaa.
Hänen käsissään arkistoon on siirtynyt satoja paikallisten kirjeitä, päiväkirjoja, sotilaspasseja ja muita elämän dokumentteja.
– Ammattitaitoon kuuluu tunnistaa, mitä säilytetään. Muuten hukkuisimme tavaroihin.
Erityisesti Pylsy-Kompan mieleen ovat jääneet 1930-luvulla lähetetyt rakkauskirjeet, joista nimet oli sensuroitu leikkaamalla ne pois. Tai paikallisessa tehtaassa lapsille järjestettyjen kesäkerhojen osallistujien piirustukset ja kirjoitukset, joista näkyy, miten ruuasta on ollut pulaa sotien jälkeisessä Suomessa.
Onnistumisen tunteita työssään Pylsy-Komppa saa silloin, kun hän onnistuu yhdistämään museolle toimitetun vanhan valokuvan elossa oleviin sukulaisiin.
– Ne ovat merkityksellisiä hetkiä. Onnistumisia, jotka jäävät mieleen.
Museolle luovutetut materiaalit luovat tilannekuvia aikalaisten, ihan tavallisten ihmisten elämästä. Tällaista suhtautumistapaa hän peräänkuuluttaa myös vammaisuudesta puhuttaessa.
– Vammaisuuden tulisi näkyä yhteiskunnassamme enemmän, mutta niin, että se on tavallinen tarina muiden joukossa. Oma vammani näkyy ja kuuluu. Mutta jos se ei ole aiheen kannalta olennaista, sitä ei mielestäni tarvitse korostaa.
Vammaisaktivismin hän näkee ehdottoman tärkeänä, vaikkei se olekaan oma tapa vaikuttaa.
– Suuri valhe vammaisuudesta -kirjan jälkeen vammaisuudesta on puhuttu enemmän ja avoimemmin. Pidän tätä todella positiivisena asiana.
Seikkailuja
Pylsy-Kompalle seikkailijuus on ennen kaikkea mielentila: hän tekee aikamatkoja menneisyyteen työnsä ja sukututkimuksen kautta – ja ihan konkreettisesti menemällä metsään.
– Monet elävät aktiivisempaa elämää kuin minä, mutta seikkailija voi olla monella tavalla.
Pylsy-Kompalle luontoretkeilystä ja kotimaanmatkailusta on tullut rakas harrastus. Retkipolkujen lähistölle tarjoaa kyydin Matkaaja-niminen asuntovaunu, jonka Pylsy-Komppa osti puolisonsa kanssa muutama vuosi sitten. Matkaajan on voinut bongata televisiosta Huvila ja Huussi -ohjelman kaudelta 15, jolloin sisustusarkkitehti Mikko Vesanen laittoi vaunun täyteen loistoonsa. Tänä keväänä Pylsy-Komppa opetteli ajamaan vaunua itse, jotta pääsee tien päälle toteuttamaan ystävänsä kanssa äitien ja tyttärien oman reissun.
Pylsy-Komppa on jo useampana vuonna osallistunut 52 retkeä vuodessa -haasteeseen, jonka tarkoituksena on innostaa ihmisiä ulkoilemaan ja syventämään luontosuhdettaan. Haasteena voi olla esimerkiksi toteuttaa retki, jonka meinasi jättää välistä, lähteä retkelle aamunkoitteessa tai mennä lyhyelle retkelle.
Pylsy-Kompalle mieluisia tapoja liikkua luonnossa ovat kävely, hiihto ja pyöräily. Hän tuntee kehonsa ja tietää mihin se taipuu. Ikääntymisen hän toivottaa lämmöllä tervetulleeksi, mutta miettii, miten eletyt vuodet vaikuttavat toimintakykyyn. Nykyisin hän nappaa välillä sauvat mukaan luontopoluille. Lisäksi hän suunnittelee reitit aina etukäteen: tutustuu esteettömyystietoihin ja karttojen korkeuskäyriin.
– Kannustan lähtemään. Ei tule ahnehtia heti liikaa, vaan kokeilla. Ja esimerkiksi saaristossa on upeita reittejä, joihin pääsee yhteys-aluksilla ja joissa polut ovat leveitä kyläteitä.
Kuulostaa siltä, että Pylsy-Komppa kantaa geeneissään Atlantin ylittäneen isoisoisänsä uteliaisuutta maailmaa kohtaan. Samalla hän pitää itseään mukavuudenhaluisena. Hän ei olisi esimerkiksi valmis myymään koko omaisuuttaan ja muuttamaan asuntovaunuun, kuten monet sosiaalisessa mediassa seikkailujaan esittelevät ovat tehneet.
– 3-vuotias lapseni sanoi minulle juuri, että meidän perheeseen kuuluvat vanhemmat, sisarus, koira ja talo. Se oli ihanasti sanottu. Koti on meille yksi perheenjäsen, paikka, josta voi lähteä seikkailemaan.
Mitä jätän jälkeeni
3-vuotiaan kuopuksen lisäksi Elina Pylsy-Kompan perheeseen kuuluvat puoliso ja 8-vuotias esikoinen. Äitiydestä hänelle tulee ensimmäinen mieleen sana hauskuus.
– Muistan kyllä pohtineeni ennen tyttöjeni saamista, miten kehoni kestää raskauden ja lapsiperhearjen. Kaikki on kuitenkin sujunut hyvin.
Molempien lasten kohdalla Pylsy-Komppa palasi työelämään kahdeksan kuukauden vanhempainvapaan jälkeen ja lasten isä jäi kotiin.
Tapoja tehdä omalla tavalla on aina löytynyt ja vuosien varrella itseluottamus omaan tekemiseen on kasvanut. Se, mikä voi jollekin näyttäytyä erilaisuutena, on heidän perheessään tavallista – kuten esimerkiksi se, että joskus äiti pyytää vanhempaa lastaan napittamaan äidin farkkumekon nepparit.
Työssään tutkijana Pylsy-Komppa pysähtyy usein miettimään, mitä ihmiselämästä jää jäljelle tuleville sukupolville. Mitä hän itse toivoo jättävänsä jälkeensä?
– Vaikea kysymys. Olen säästänyt päiväkirjani teiniajan ja aikuisuuden kynnykseltä, Pylsy-Komppa kertoo ja jatkaa:
– Ajattelen, että maailma on niin visuaalinen nykyään, että kaikkea ei tarvitse tallentaa. Ehkä en tietoisesti jätä jälkeeni mitään. Siinäpä sitten lapsenlapsenlapset etsivät ja selvittävät, Pylsy-Komppa toteaa ja hymyilee.
Elisa Kaartinen, teksti
Julkaistu 30.6.2025
