Lissu Lundström syntyi kilon painoisena keskosena vuonna 1952. Vastoin lääkärien odotuksia hänestä kasvoi vahva ja valoisa taiteilija, joka elättää itsensä tekemällä työtä, jota rakastaa.

Pyörätuolissa istuva punatukkainen silmälasipainen nainen, joka hymyilee sivellin suussaan. Taustalla lumista maisemaa esittävä maalaus maalaustelineessä. Naisella on yllään vihreä neuletakki ja vaaleanpunainen huivi kaulassa.
Rakkaus väreihin näkyy Lissu Lundströmin maalauksissa. – Kuukausi sitten aloin tykästymään vaaleanpunaisesta, lapsena en voinut sietää sitä. Nyt huomaan pitäväni vaaleanpunaisesta ja vihreästä, Lundström kertoo.

Ateljeessa Helsingin ydinkeskustassa Kalevankadulla on ihmeellisen valoisaa. Suuret ikkunat ja vastapäätä oleva matala puurakennus päästävät auringon kepeästi sisään, vaikka eletään jo syyskuun loppua.

Ihmeellisen valoisa on myös tilassa työskentelevä taiteilija. Hän on Lissu Lundström, 69, ja hän maalaa suullaan.

Cp-vamman vuoksi Lundström ei pysty käyttämään käsiään ja liikkuu pyörätuolilla.

– Muistan, kuinka minut kannettiin talomme vinttiasunnosta pihalle hiekkalaatikolle. Siellä leikin siirtäen suussa olevalla lusikalla hiekkaa paikasta toiseen, Lundström kertoo.

Leikin lisäksi kirjoittaminen sujui kynä suussa, ja pian sinne päätyi myös sivellin.

– Kun olin noin 10-vuotias, vaarini keksi rakentaa minulle pihalle maalaustelineen, jonka viereen pääsin pyörätuolilla. Äidin siskot antoivat lahjaksi vesivärejä. Sieltä se sitten lähti, Lundström kertoo.

– Innostus maalaamiseen tuli sisältäni, eikä se koskaan häviä.

Alkuun Lundström maalasi Helsingin idyllisessä puu-Pasilassa sijainneen kotipihan vastapäistä maisemaa: mäkeä, jossa oli koivuja. Luonto onkin säilynyt mieluisana maalausten aiheena lähes 60 vuotta.

Tekniikka on kuitenkin vaihtunut: Liian nopeasti kuivuvat ja valuvat vesivärit vaihtuivat nopeasti öljyväreihin, jotka Lundström sai lahjaksi kummitädeiltään.

– Suulla maalatessa öljyvärien katku on jatkuvasti lähellä nenää, joten sitä tuntui olevan pienessä pöllyssä koko ajan, Lundström nauraa.

Onneksi markkinoille tulivat vesiliukoiset öljyvärit. Tällä hetkellä Lundström harjoittelee vesiliukoisilla akryyliväreillä maalaamista.

Lundström kuvailee maalaustyyliään perinteiseksi ja abstraktiksi. Hän pitää väreistä paljon, erityisesti punaisesta, josta saa voimaa. Voimaa hänessä on itsessäänkin.

Pienimpiä selvinneitä

Lundström syntyi 19.4.1952 kolme kuukautta ennen laskettua aikaa kilon painoisena. Synnytyksen jälkeen paino laski 800 grammaan. Lundström oli pienimpiä vauvoja, jotka jäivät siihen aikaan henkiin.

– Äidille sanottiin sairaalassa, että olisi parasta, että menisitte pois ja unohtaisitte, että tämä lapsi on syntynyt. Että yhteiskunta hoitaa, Lissun sisko Heidi Lundström muistelee äidin kertoneen.

Ajatus tuntuu kylmältä ja julmalta. Mutta maailma oli silloin kovin erilainen kuin nyt.

– Oltiin juuri selvitty sodasta. Monilla vanhemmilla oli paljon alkoholiongelmia. Kaikki yrittivät rakentaa maata, ja se verotti kaikin tavoin jaksamista. Ajattelen, että äidille annettiin vain mahdollisuus. Lääkäri ajatteli silloin äidin vointia, Heidi Lundström pohtii.

Mustavalkoinen vanha kuva. Matalan puurakennuksen edessä pyörätuolissa istuva silmälasipäinen lapsi (Lissu Lundström), jonka molemmilla puolilla tytöt kumartuvat antamaan hänelle suukkoa poskille.
Lissu Lundströmin lapsuus Helsingin Pasilassa oli onnellista ja turvallista aikaa. Puutalojen pihoilla oli tilaa leikkiä. Kuvassa Heidi-sisko, Lissu ja naapurintyttö Heidi.

Molemmat vanhemmat kuitenkin halusivat, että lapsi tulisi kotiin, kunhan paino nousisi riittävästi. Sairaalassa ehti vierähtää kolme kuukautta, ennen kuin tyttö pääsi kotiin.

Turvallinen lapsuus Pasilassa

Lundströmin äiti työskenteli palkanlaskijana ja kirjanpitäjänä tehden pitkiä työpäiviä. Isä oli lavastaja, ja ammatista seurasi monenlaista iloa lapsille.

– Isän työn takia meille tuli luultavasti Pasilan ensimmäinen televisio vuonna 1957. Ohjelmia tuli silloin vain kolmen tunnin ajan iltaisin. Aika moni Pasilan pennuista istui meidän olkkarissa silloin, Lissu Lundström kertoo.

Isän työn kautta kotiin päätyi myös muun muassa eräänä pääsiäisenä tipuja. Mainoksessa käytetyille tipuille ei ollut kuvausten jälkeen sopivaa osoitetta, joten Lundströmien 24-neliöisessä kodissa vipelsi hetken aikaa myös siivekkäitä.

Isä jätti perheensä Lissun ollessa noin 12-vuotias. Äiti joutui tekemään välillä kolmeakin työtä elättääkseen perhettä. Mutta lapsuus oli hyvä ja turvallinen.

– Aivan ihana, Lissu Lundström hymyilee.

Onneksi isovanhemmat olivat paikalla hoitamassa lapsia.

– Vaari oli upea mies, maailman kultaisin. Sellainen vekkuli velikulta, joka oli meidän jekuissa mukana. Mummo taas oli ankara.

Sinnikäs opiskelija

Lundström sai pyörätuolin vasta 10-vuotiaana. Siihen asti häntä kannettiin tai kävelytettiin lastojen kanssa. Matka yleiselle saunalle kuljettiin lastenrattailla, ja löylyjen ajan Lundström istui sinkkiämpärissä.

Kun pyörätuoli vihdoin saapui, Lundström oli yhtäkkiä kaikkien suosikkikaveri. Pasilan mäkiä lasketeltiin alas hurjapäisesti. Kyytiin mahtui helposti kolmekin kaveria.

Lundström kävi leikkikoulua Ruskeasuolla. Koska henkilökuntaa ei ollut tarpeeksi, vanhempien piti käydä vuorotellen auttamassa ruuanlaitossa ja lastenhoidossa. Arkkiatri Arvo Ylppö suositteli Lundströmille kuntoutusta, jota toteutti jumppari leikkikoulun kellarin kylmissä ja kolkoissa tiloissa.

– Äiti kertoi, että kun Ylppö leikki lasten kanssa, ei aina tiennyt kuka oli lääkäri, kun hän oli niin pienikokoinen, Lundström nauraa.

– Ylppö tarkkaili aina vieressä, oli lasten tasolla. Hän oli ihana lääkäri.

Siihen aikaan lapsilla, joilla oli vamma, ei ollut koulupakkoa. Tavalliseen kouluun ei järjestetty kuljetuksia, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kehitysvammaisille tarkoitettu Solakallion koulu.

– Siellä oli maailman kilteimmät opettajat. Oli turvallista ja kivaa, Lundström muistelee.

Myös koulukyyteihin liittyy mukavia muistoja. Lundströmien mummolla oli aina perjantaisin leivontapäivä. Kun pikkubussi tuli Lundströmien kohdalle, kuski ja aputyttö menivät sisälle kahvittelemaan ja Heidi-sisko korin kanssa taksiin tarjoamaan kyytiläisille pullaa.

Lundströmin halu jatkaa opintoja oli kova. 1970-luvulla hän pääsi haastatteluun sosiaalivirastoon. Kolmen päivän tenttauksen jälkeen Lundström sai lopulta puhtaat paperit, ja pääsi 18-vuotiaana jatkamaan opintoja Ruskeasuon koulussa. Sieltä tie vei Käpylän iltalukioon.

– Opiskelin kotona päivisin, äiti tuli töistä kahden aikaan laittamaan ruokaa niin pääsin illaksi kouluun. Kouluavustaja avusti 3–4 tuntina illassa.

Ylioppilaslakki ei tullut helposti. Mutta myös epäonnistumisista osattiin ottaa ilo irti.

– Reputit tai et, aina oli bileet, Heidi Lundström muistelee.

Ja lopulta vuonna 1987, 35-vuotiaana Lissu Lundström sai painaa ylioppilaslakin päähänsä. Sinnikkyys ja kova työ palkittiin.

Maailma kutsuu taas

Lundströmin elämään on mahtunut vuoden 1987 jälkeen monia muitakin suuria hetkiä.

Hän pääsi vuonna 1989 SJK:n eli suulla ja jalalla maalaavien taiteilijoiden yhdistyksen stipendiaatiksi, vuonna 1992 SJK:n kokelasjäseneksi ja vain neljä vuotta myöhemmin kansainvälisen VDMFK:n (Die Vereinigung der Mund- und Fussmalenden künstler in Aller Welt e.V) täysjäseneksi. Lundström pystyy toimimaan täysipäiväisenä taiteilijana yhdistyksen taloudellisen tuen ansiosta.

Lundströmin ammatti on vienyt häntä ympäri maailmaa: Brasiliaan, Portugaliin, Espanjaan, Meksikoon, Itävaltaan ja niin edelleen. Yhteisnäyttelyitä, omia näyttelyitä, juhlavuosinäyttelyitä. Seuraava henkilökohtainen näyttely on suunnitteilla, kunhan sopiva esteetön galleriatila löytyy.

Ja maailmalle tekisi taas mieli. Ennen koronaa Lundström pääsi toteuttamaan haaveensa ja matkusti autolla Heidi-siskon sekä Heidin miehen kanssa Italian Toscanaan. Ensi kesänä olisi taas aika pakata auto ja suunnata etelä-Eurooppaan hakemaan inspiraatiota uusille töille. Värikkäille, tietenkin.

Pyörätuolissa istuva punatukkainen, silmälasipäinen hymyilevä nainen, jonka vieressä istuu kivisellä penkillä hymyilevä nainen joka pitää valkoista a4-paperia kädessään jossa joku logo. Taustalla hiekkarantaa ja turkoosia merta sekä hiekkarannan takana kerrostaloja.
Lissu ja Heidi Lundström ovat olleet aina hyvin läheisiä. Kuvassa sisarukset Rio de Janeirossa vuonna 2019.

Heidi kuvailee Lissua:

Lissu vaikuttaa aina hirmuisen keveältä ja iloiselta. Mutta hän on aivan äärettömän voimakas ja vahva ihmisenä. Monta kertaa kun itsellä alkaa olla takki tyhjänä, Lissulla on kyky antaa se tuki. Hän on köykäisemmän oloinen kuin mitä luonteeltaan on. Lissu on isosisko. Varmasti ihan tavallinen isosisko.

Lissu kuvailee Heidiä:

Heidi on huolehtivainen, hyvin huolehtivainen. Hän on jämpti, hän huolehtii perheestä, välittää toisista ihmisistä, on hyvä kuuntelija ja hellä. Heidi on hyvin oikeudenmukainen ja auttavainen.

Teksti: Lissu Kiviniemi
Kuvat: Lissu Kiviniemi ja Lissu Lundströmin kotialbumi



CP-lehden palautelomake

Artikkeli oli hyödyllinen
Artikkeli oli selkeästi kirjoitettu
Artikkelin aihe oli kiinnostava