Virpi Siiskonen koki sosiaalialan omakseen ja opiskeli useita tutkintoja. Ennen työllistymistään hän toimi järjestöaktiivina ja sai siitä työelämävalmiuksia.
Voit kuunnella jutun luettuna tästä.
Mikä oli lapsuutesi unelma-ammatti?
– En muista, että minulla olisi koskaan ollut selkeää unelma-ammattia.
Mitä muistat oppilaanohjauksesta koulussa, saitko sieltä jotain ideoita tulevaisuuden ammatinvalintaan?
– Olen käynyt koulun tavallisessa peruskoulussa ja kymppiluokan jälkeen suuntasin lukioon. Lääkärini ehdotti tuohon aikaan jotakin kansanopistoa tai kauppakoulua. Sanoin lääkärille, että lukiosta kyllä potkitaan pois, jos siellä ei pärjää.
Miten alanvalinta lopulta tapahtui? Oletko kokeillut opintoja, jotka eivät sitten tuntuneetkaan sopivilta?
– Mietin alanvalintaa enemmän perheen ja läheisten kanssa kuin ammattilaisten kanssa. 1990-luvun puolivälissä oli tavanomaista, että 16-vuotiaana olisi saanut pysyvän eläkkeen kun oli jokin vamma. Tuen saaminen ensimmäiseen ammatilliseen tutkintoon oli hankalaa, mutta sen jälkeen koulutusurani eteni askel kerrallaan toisen asteen tutkinnosta korkeakoulututkintoihin sosiaalialalla.
Mikä innosti sinua hakemaan sosiaalialalle? Mitkä asiat vaikuttivat valintaasi?
– Ensimmäiseksi tutkinnoksi ylioppilastutkinnon jälkeen valikoitui sosiaali- ja terveysalan perustutkinto kotiamme lähellä olleessa sosiaalialan oppilaitoksessa. Muistan, että äidin kanssa keskusteltiin, että sosiaaliala voisi olla hyvä. Jos ei muuta, niin opin hoitamaan ainakin omia asioitani! Tämä oli siis vain yksi asia, joka vaikutti alanvalintaan.
– Olen asunut aina samalla paikkakunnalla, ja kaikki oppilaitokset ovat olleet lähellä. Yliopistoaikoina hyödynsin paljon etäopiskelua.
Miten paljon perehdyit ennakkoon alan työllisyystilanteeseen?
– Mietin sitä oikeastaan vasta ammattikorkeakoulun jälkeen ja lyhyen työttömyysjakson jälkeen. Halusin haastaa itseni, kokeilla pärjäänkö yliopistossa. Työllistyminen oli hankalaa ja vasta kandidaattiopintojen vaiheessa työllistyin.
Kauanko olet nyt ollut nykyisellä alalla?
– Pääsin 12 vuotta sitten kiinni työelämään, ikäisekseni myöhään. Koulutusurani ohessa olin vammaisjärjestöaktiivi ja sitä kautta pystyin olemaan tavallaan kiinni työssä, vaikka kyse oli vapaaehtoistyöstä ja luottamustoimista.
Mitä koet, että voit antaa työssäsi, mitkä ovat vahvuuksiasi?
– Toivon, että voin omalla työpanoksellani auttaa asiakkaitani. Vahvuuteni on sosiaalialan ammattilaisuus yhdistettynä järjestövaikuttamiseen, kokemukseen ja omaan asiakasrooliini palvelujärjestelmän käyttäjänä.
Mitä saat itse työltä? Onko jotain sellaista, mitä et olisi etukäteen uskonut, että saat? Voit kertoa myös työsi haastavista puolista.
– Työ rytmittää arkeani ja on merkityksellinen osa sitä. Työllistyminen ei ole ollut itsestäänselvyys, mutta minulle on ollut tärkeää, että olen itse tehnyt sen eteen töitä.
– Työni on monipuolista ja liikkuvaa. Se, että pystyn tekemään työtäni, on vaatinut yksilölliset vammaispalvelut tueksi. Ilman niitä en voisi toimia.
– Haasteellista työssäni on, kun asiakkaan yksilöllinen tarve ja palvelujärjestelmä eivät aina kohtaa.
Mitä haluaisit sanoa heille, jotka vielä etsivät omaa alaansa?
– Toivon, että kenenkään ei tarvitsisi valita koulutusalaa ja työtä vamma edellä, vaan niin, että valitsee alan ja miettii sen jälkeen, millä keinoin ja tukitoimin haaveet ja unelmat ovat toteutettavissa!
Teksti: Virpi Siiskonen ja Kati Savela-Vilmari, Vates-säätiö
Kuva: Lissu Kiviniemi
