Rutkasti rakkautta ja huolenpitoa, vuosien väkivaltaa. Pettymyksiä, onnistumisia, kiitosta ja kannustusta. Toimintakyvyn romahdus ja paluu omille jaloille.

– Minulla on ollut järkyttävän värikäs elämä, eikä se ole vielä ohi, teatterialan moniosaaja toteaa.

Kari Toiviainen seisoo ulkona asfalttitiellä pyöränsä vieressä. Edessä on vesilätäkkö, johon Karin kuva heijastuu. On syksy, lehdet ovat tippuneet puista ja taivas on harmaa.
Kari Toiviainen on ollut aina hyvin fyysinen. – Olen ollut aina kiinnostunut budolajeista, uinut, juossut, pyöräillyt, treenannut maastopyöräilyä tavoitteellisesti. Pidän liikunnasta ja tarvitsen sitä, se vie ajatukset muualle.

Jyväskylä, elokuu 1975. Sataa vettä. Kuusivuotias poika pyöräilee kovaa vauhtia alas mäkeä kohti pientä hyppyriä, kuten ainakin sata kertaa aiemmin. Yhtäkkiä pyörä katoaa alta, poika kaatuu, lyö päänsä, menettää tajuntansa, kaikki pimenee.

Rintamamiestalon oranssi lastulevyseinä tervehtii poikaa hänen tullessaan tajuihinsa sängyssään. Pojan eno säntää alakerrasta huoneeseen.

 – Nyt lähdetään, eno huikkaa.

 – Minne, poika kysyy.

– Teatteriin, eno vastaa.

Pää kaatumisesta vielä vähän sekaisin, pehmeällä penkillä pimeässä salissa poika tuijottaa jännittyneenä näyttämölle. Valot syttyvät, esirippu aukeaa ja se on siinä. Ensimmäinen kerta teatterissa on muuttanut pojan elämän.

Tarinan poika Kari Toiviainen muistaa edelleen tunteen, joka hänet valtasi teatterissa.

– Se oli ravistavan myllertävä kokemus, kuin hurmos, Toiviainen kertaa.

 Ja se kokemus määritteli Toiviaisen elämän suunnan. Aivan ensimmäiseksi teatterikärpäsen purema kuusivuotias perusti ikioman teatteriryhmän. Ensimmäisessä näytelmässä seikkailivat länkkärit ja intiaanit. Opettaja oli kauhuissaan väkivaltaisesta teemasta, lapset taputtivat innoissaan.

Onneksi kaikki aikuiset eivät kauhistuneet. Toiviainen kiittää Tikan koulun viisasta rehtoria Erkki Rantasta, joka näki, että näytelmien tekeminen oli lapsille tärkeää. Hän antoi heidän tehdä vapaasti, harjoitella koululla, ohjasi ja kannusti eteenpäin.

Länkkäreiden jälkeen Toiviaisen teatteriryhmä innostui Nosferatu-mukaelmista. 1940-luvulla rakennetun koulun juhlasalin näyttämö pimennettiin ja siihen heijastettiin varjokuvia. Tunnelmaa tehostettiin narisevien ovien äänillä. Näytelmät päättyivät aina vampyyrin seivästykseen. Perimmäisenä tarkoituksena oli saada tytöt kirkumaan.

– Itseäkin kyllä pelotti ja jännitti, Toiviainen hymyilee monen vuosikymmenen takaisille muistoille uransa alkumetreiltä.

Tie unelmien ammattiin ei ollut suora eikä helppo, mutta valtava palo ammattiin sekä jääräpäinen luonne veivät perille. Toiviainen on nyt 53-vuotias näyttelijä, ohjaaja, teatterin, television ja audiovisuaalisen alan monitoimimies sekä mediataiteilija. Ja teatterin lumo on edelleen yhtä totta kuin silloin pienenä poikana koulun lavalla.

– Teatteri on aina ollut minulle se haltioitumisen paikka. Siellä on sellaista mystiikkaa, mikä ei ole vieläkään avautunut minulle, Toiviainen kertoo.

Vain toinen meistä selviää

Toiviainen syntyi kolme kuukautta etuajassa, joulukuussa 1968. Syntymän hetkiin liittyi voimakkaita draamallisia elementtejä. Suuria tarinoita, Toiviaisen laatokankarjalaisille sukujuurille kovin tyypillisiä.

– Mummoni isä Jaakko Saikkonen oli samaan aikaan kuoleman kynsissä ja äitini näki unen, jossa enkeli ilmoitti, että vain toinen meistä selviää. Toiviaisen sydän pysähtyi synnytyksessä, mutta kuin ihmeen kaupalla kilon ja viisisataa grammaa painanut vauva selvisi. Taistelijan viittaa hän ei kuitenkaan suostu kantamaan.

– Sen ajan uusi keksintö, keskoskaappi, ja omistautuneet hoitoalan ammattilaiset minut pelastivat, Toiviainen toteaa kiitollisena.

Keskoskaappi ja 1960-luvun hoitomenetelmät kuitenkin tarkoittivat sitä, että vauva joutui selviämään koko sairaalassaoloaikansa pitkälti ilman äidin tai isän kosketusta. Nykyään keskosia pyritään pitämään mahdollisimman paljon lähellä, mutta ennen oli toisin. Kun Toiviainen vihdoin kotiutui, hän oli niin pieni, että Sinikka-äiti ei uskaltanut ottaa vauvaa syliin, vaan kantoi häntä tyynyllä.

– Äiti oli juuri täyttänyt 20 vuotta ja isä oli 21-vuotias. Voin vain kuvitella miltä tuntuu olla nuori vanhempi tällaisessa tilanteessa, Toiviainen miettii.

Onneksi perheellä oli lujat tukiverkot lähellä. Samassa rintamamiestalossa asuivat isovanhemmat ja eno, naapurissa Lahja-mummin sisko perheineen kahdessa sukupolvessa. Reilun vuoden kuluttua syntymästään Toiviainen sai pikkuveljen ja yhdeksän vuoden kuluttua vielä toisen. Perhe on edelleen läheinen ja rakas.

Samanlainen mutta erilainen

Toiviainen kehittyi muuten nopeasti, mutta kävelyn oppiminen viivästyi. Tutkimusten perusteella diagnoosiksi vahvistui cp-vamma. Lapsena Toiviainen oli erityislasten päiväkodissa ja kotona kävi jumppari kerran viikossa, mutta muutoin hän eli hyvin tavallista lapsuutta.

– Olen aina ollut reipas ja sanavalmis. Minulla on ollut paljon ystäviä ja olen ollut hyvin fyysinen.

Cp-vammalla ei ollut arjessa suurta roolia muutamia leikkauksia lukuun ottamatta. Toiviainen oli lapsi muiden lasten joukossa.

Kari Toiviainen pienenä lapsena äitinsä sylissä. Kuva on mustavalkoinen ja taustalla näkyy auto.
Kari Toiviaisen lapsuus oli täynnä rakkautta ja hyviä kokemuksia. Kuvassa Sinikka-äidin sylissä.

– Ei kukaan pidä itseään erilaisena, muuthan sen kokemuksen saavat aikaan suhtautumisellaan. Hyvässä kasvuympäristössä sinua rakastetaan, olit millainen tahansa.

– Varmasti aikuiset ovat puhuneet asioista keskenään, varsinkin kun on ollut leikkauksia. Mutta ei meillä mitään kehityskeskusteluja pidetty, että käydäänpäs Kari läpi tämä katsantokanta sinun erityisyytesi läpi.

Erilaisuuden kokemus iski kirjaimellisesti vasten kasvoja vasta koulussa.

– Valitettavasti kyse ei ollut edes kiusaamisesta vaan kouluväkivallasta, joka kesti monta vuotta.

Väkivalta loppui vasta, kun Toiviainen löi takaisin.

– Syvä väkivaltakokemus on tottakai vaikuttanut minuun. Olen saanut ja joutunut käsittelemään sitä aikuisiällä, kun olen tullut tietoiseksi miten se vaikuttaa minuun – hyvässä ja pahassa. Uhriksi en kuitenkaan itseäni miellä.

Onneksi lapsuudessa oli myös valtavasti hyvää.

– Kuten jokaisella, elämä on tarjonnut monenlaista. Lapsuuteni oli ihanaa aikaa. Sain paljon hyviä kokemuksia ja rakkautta. Minulla oli paljon hyviä ystäviä, hyvät opettajat, hirveästi mielikuvitusleikkejä, kehollisuutta ja taidetta. Jälkikäteen katsottuna hyvät asiat ovat painaneet vaakakupissa enemmän.

Mutkainen tie ammattilaiseksi

Toiviainen tiesi aina, että hän haluaa työskennellä aikuisena teatterin parissa. Lukion jälkeen hän haki Teatterikorkeakouluun Helsinkiin ja Nätyyn Tampereelle. Haki monta kertaa. Se on toki tavallista, opintopaikkoja on vähän ja hakijoita valtavasti.

Mutta Toiviaisessa oli jotain epätavallista, joka livahti esiin monta päivää kestäneissä pääsykokeissa. Toimintarajoite huomattiin, vaikka Toiviainen pystyikin kontrolloimaan kehoaan, vetämään jalkateriä ulospäin, ”näyttelemään tervettä”, kuten hän itse toteaa.

 – Valintaraati kysyi, että mikäs toi on. Minä siihen, että synnynnäinen juttu, ja he vastasivat, että sä et kyllä pääse tänne ikinä. Sanoivat, että olet hirmu mielenkiintoinen, sinussa on ainesta, mutta kun sinussa on tuo, niin ei ikinä, ei missään tapauksessa, pyri johonkin toiseen koulutusohjelmaan, Toiviainen kertaa.

Se oli valtava isku ja pettymys.

– En ollut tarkastellut, enkä halunnut tarkastella erilaisuuttani, en halunnut olla erilainen.

Joku toinen olisi saattanut luovuttaa täystyrmäyksen jälkeen ja valita toisen uran. Mutta ei Toiviainen. Yksitoista vuotta hän treenasi itsensä fyysisesti huippukuntoon jokakeväisiä pääsykokeita varten. Kesti monien päivien pääsykoerumbat, kesti pettymykset. Reservin alikersantiksi armeijassa ylennyt Toiviainen teki väliaikoina monenlaisia töitä: varastohommia, radio-ohjelmia, pysäköinninvalvontaa, työskenteli dj:nä sekä ovella ja baarin puolella ravintolassa. Teatteri kulki harrastuksena rinnalla koko ajan. Ja lopulta sitkeys palkittiin.

Kari Toiviainen nuorena Jyväskylässä. Kari on kuvassa etualalla, päällä valkoinen t-paita. Takana näkyy betoninen kerrostalo, jossa on paljon ikkunoita. Kuva on mustavalkoinen.
Toiviainen pääsi opiskelemaan unelma-alalleen yhdentoista vuoden pyrkimisen jälkeen. Kuvassa teatterialan opiskelija lomalla Jyväskylässä vuonna 2001.

– Pääsykokeet olivat kestäneet muutaman päivän ja seisoin ammattikorkeakoulu Stadian (nyk. Metropolia) rappukäytävässä Sturenkadulla. Yhtäkkiä tunsin, että joku katsoo minua. Kerrosta ylempänä valintaraadin jäsen, ohjaaja Seppo-Ilmari Siitonen katsoi minuun ja nyökytteli hyväksyvästi.

Ja niin kävi. Toiviainen pääsi opiskelemaan, otti kaiken irti opinnoistaan, erikoistui erityisryhmien ohjaamiseen, haali osaamista mediapuolelta, kävi vaihdossa York St Johnin yliopistossa Englannissa, sai sieltä eväät audiovisuaalisen alan ja televisiopuolen osaamiseen, yrittäjyyteen ja moniammatillisuuteen, palasi Suomeen, valmistui ja aloitti työt.

Toiviaisen ura on ollut valtavan monipuolinen. Hän on tehnyt audiovisuaalisia sisältöjä museoille, draama- ja muita työpajoja, näyttämörooleja, lifestyle-ohjauksia ja käsikirjoituksia televisioon. Hän on tehnyt audiovisuaalisia markkinointitöitä muun muassa ystävänsä Tepon kanssa perustetun yrityksen kautta, työskennellyt mainostoimistossa, arvioinut keskiasteen mediapuolen opiskelijoiden näyttökokeita ja ohjannut 19 vuotta kehitysvammaisten teatteriryhmää Jyväskylässä. Lisäksi hän on kirjoittanut apurahan turvin kirjoittajakollega Kaarina Leinosen kanssa vammaisuudesta kertovan draamakomediasarjan.

Syksyn 2022 Toiviainen on reissannut pyörällä Tornion ja Haaparannan väliä Ulko-ovelta sydämeen -nimellä kulkevan oman mediataidenäyttelyn merkeissä. Työ on osa Tilaa taiteilijuuteen -hanketta. Uusi aluevaltaus on upea saavutus, mutta niin on myös pyöräily. Hetki sitten Toiviainen ei nimittäin pystynyt edes kävelemään.

Huippukunnosta pohjalle

Vuonna 2004 Toiviainen oli huippukunnossa. Normaalisti 70-kiloinen mies oli treenannut painonsa 80 kiloon, käynyt ahkerasti punttisalilla ja juossut tiukkoja lenkkejä yhdessä lapsuudenystävänsä Mikan kanssa. Yhtäkkiä kesken juoksulenkin oikeaan lonkkaan iski järkyttävä kipu, joka ei helpottanut.

Lopulta tutkimuksissa lonkasta löytyi kuluman alku. Leikkausta ei haluttu kuitenkaan tehdä, sillä Toiviainen oli vasta 35-vuotias.

– En varmasti myöskään osannut vaatia sitä tarpeeksi kovaa. Leikkaus alkoi pelottaa, eikä ajankohta tuntunut töiden ja talouden kannalta koskaan sopivalta.

Lopulta Toiviainen oli niin huonossa kunnossa, että kulki kävelysauvoilla. Vuoden 2022 toukokuussa, reilu 17 vuotta ensimmäisten oireiden jälkeen, Toiviainen leikattiin.

Toipuminen vaati kärsivällisyyttä ja sen ymmärtämistä, että omaa kuntoutumista ei voi verrata vammattomien kuntoutumiseen.

– Minulla on tuttuja, jotka ovat lähes juosseet kaksi kuukautta lonkkaleikkauksen jälkeen. Itse tunsin meneväni vain huonommaksi. Kuukausi leikkauksen jälkeen lihasjäykkyys paheni niin kovaksi, että se tuntui repivän lihaksen tekonivelineen ulos. Se oli kova isku. Mutta ymmärsin lopulta, että minulla on juttuja, mitä muilla ei ole, joiden lisäksi on vielä implantti luun sisällä. Eihän se parane kuukaudessa.

Vihdoin heinäkuussa 2022 elämä alkoi helpottaa. Michael Monroen keikalla Toivainen pystyi olemaan osittain ilman keppejä. Heinäkuun lopussa Toiviainen pystyi nousemaan pyörän selkään, ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Lokakuussa 2022 käveleminen onnistui vihdoin ilman apuvälineitä.

– On vaikea kuvailla sitä euforiaa, kun on omasta mielestä ollut aina tekevä ja fyysinen, ja saa sen takaisin, Toiviainen kertoo.

– On tässä myös opittu asioita. Jos ei käy pimeässä, ei ymmärrä, mitä valo on. Ja itse ei tarvitse tehdä ihan kaikkea. On viisautta hankkia apua, jos sitä tarvitsee.

Täydellisyys ei ole mielenkiintoista

Toiviainen haluaa myös itse auttaa muita. Hän haluaa vaikuttaa esimerkiksi siihen, että näyttelijäkoulutukseen pääsisi myös ihmisiä, joilla on toimintarajoite. Kentälle ei voi mennä opettelemaan, ensin on oltava koulutus.

Keskustelua representaatiosta eli siitä, kuka voi näytellä ketä, on Toiviaisen mielestä tärkeä käydä myös toimintarajoitteiden näkökulmasta.

– Hyvä näyttelijä voi näytellä mitä vaan, kysymys ei ole siitä. Sen sijaan on pohdittava yhteiskunnallisella tasolla vammaisten ihmisten oikeutta olla näyttämöllä ja päästä alan korkeakouluopintoihin. Saada oikea ammattilaisen ura.

– Olen törmännyt ajatukseen, että näyttämö kuuluu vain täydellisille ihmisille. Mutta eihän näyttämöllä näytetä täydellistä ihmistä, vaan ihmisen koko kuva säröineen kaikkineen. Ja särö on mielenkiintoista, ei täydellisyys.

Toiviainen kannustaa kulkemaan kohti unelmiaan ja tarraamaan kiinni siihen, mikä tuntuu itselle tärkeältä, mikä tekee elämästä hyvän. Tämän ajatuksen hän haluaa istuttaa 10-vuotiaaseen tyttäreensä Vernaan.

– Haluan pumpata lapseni täyteen rakkautta ja huolenpitoa, kuten minut on pumpattu. Se on voimavara, pääoma, joka ei poistu koskaan.

Teksti: Lissu Kiviniemi
Kuvat: Karoliina Veijo ja Kari Toiviaisen kotialbumi


Erilaisia hakijoita kannustetaan hakemaan Teatterikorkeakouluun

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professori Elina Knihtilä ja Taideyliopiston lehtori Anu Koskinen kertovat, miten toimintarajoitteiset ihmiset huomioidaan näyttelijöiden koulutuksessa sekä miten he näkyvät representaatiota koskevassa keskustelussa.

Kuvassa näyttelijä Ruth Madeley katsoo suoraan kameraan, päällä musta paita ja taustalla tummanpunainen kangas.
Yksi tämän hetken tunnetuimmista näyttelijöistä, joilla on toimintarajoite (mmc), on britti Ruth Madeley. Hän on hyödyntänyt julkisuuttaan kertomalla avoimesti vaikeuksista, joita vammaiset henkilöt arjessaan kohtaavat. Madeley on esiintynyt sekä rooleissa, joissa vamma ei ole pääosassa, että rooleissa, jotka rakentuvat vammaisuuden ympärille.

Teatterin ja elokuvan alalla on jo pidempään keskusteltu vähemmistöjen asemasta ja tasa-arvosta. Millaisia ihmisiä näyttelijöinä toimii? Millaiset näyttelijät työllistyvät? Keitä on mahdollisesti suljettu ulos? Voitaisiinko tilannetta muuttaa ja kuinka? Viime vuosien laajat yhteiskunnalliset liikkeet kuten Me Too ja Black Lives Matter ovat vaikuttaneet keskusteluihin ja tuoneet tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden teemoja yhä laajempaan tietoisuuteen. Keskustelu on ollut vilkasta myös Suomessa.

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen koulutusohjelmassa olemme pohtineet näitä teemoja useiden vuosien ajan. Keskiössä ovat olleet muun muassa sukupuolen ja etnisyyden teemat. Keskusteluissamme ovat nousseet esiin myös kehojen monenlaisuus ja mahdolliset toimintarajoitteet. Näyttelijän keho on historian kuluessa useimmiten ajateltu toimintakykyisenä ja varsin liikunnallisena kehona. Tämä on liittynyt näyttelemisen fyysisyyteen ja fyysisen muuntautumiskyvyn korostamiseen.

Koulutusohjelmassamme on käynnissä valintakokeiden tutkimus. Yksi sen tavoitteista on selvittää, kuinka moninaisuutta voitaisiin edistää koulutusohjelman sisällä ja sitä kautta teatterin ja elokuvan kentällä. Tutkimuksen myötä koulutusohjelma haastaa itseään näkemään näyttelijän laajemmalla tavalla. Millaisia voisivat olla uudet, väljemmät näyttelijyyden rajat? Toimintakyvystä puhuttaessa pohdimme näyttelemisen fyysisyyden merkityksiä. Kaikkien näyttelijöiden ei tarvitse olla samalla tavalla fyysisiä. Näytteleminen on aina kehollista, mutta kehollisuutta on monenlaista. Jokainen ihminen on kehollinen omalla tavallaan.

Toisen esittämisestä

Kun taiteen tekemisestä puhutaan, halutaan usein korostaa taiteen vapautta. Näyttelijäntaiteeseen liittyy oleellisesti se, että näyttelijä esittää toista kuin mitä itse on.

Tähän vapauteen liittyy kuitenkin myös vastuuta, sitä että toisen esittämistä katsotaan vähemmistöjen ja valta-asetelmien näkökulmasta. Tällöin voidaan kritisoida sitä, että valtaväestöön kuuluvat esittävät ihmisiä, jotka kuuluvat yhteiskunnallisesti haavoittuvassa asemassa olevaan vähemmistöön. Tällöin rooli saattaa tulla esitetyksi rajatusta näkökulmasta ja pahimmillaan toistaa ja ruokkia stereotypioita. Aiheesta käydyt keskustelut ovat osa historiallista jatkumoa – monia vähemmistöjä on teatterin ja elokuvan historiassa esitetty epäkunnioittavilla ja yksipuolisilla tavoilla. On keskusteltu myös siitä, että vähemmistöihin kuuluvien näyttelijöiden tulisi saada esitettäväkseen myös muita rooleja kuin sellaisia, joissa vähemmistöön kuuluminen on keskiössä.

Nämä keskustelut ovat erittäin tärkeitä ja rikastuttavia koko alan kannalta. Kysymykset representaatiosta on otettava vakavasti. Nähdäksemme on kuitenkin mahdotonta laatia tarkkoja yleispäteviä ohjeita siitä, millaisen näyttelijän on asiallista esittää mitäkin roolia. Tällaiset jäykät säännöt kääntyvät helposti itseään vastaan.

Ehdotamme, että asiaa tulee pohtia tilannekohtaisesti, suhteessa taiteellisiin ratkaisuihin ja tarvittaessa kyseisiä vähemmistöryhmiä osallistaen. Mitä enemmän Suomessa jatkossa on monenlaisia näyttelijöitä, sitä enemmän tulee olemaan myös roolittamisen vaihtoehtoja. Ja mitä pidemmällä yhdenvertaisuudessa ja saavutettavuudessa ollaan, sitä aidommin voimme todeta, että kenellä tahansa todella on mahdollisuus esittää ketä tahansa.

Mielikuva fyysisyyden vaatimuksista varmasti vaikuttaa siihen, millaiset ihmiset arvelevat voivansa tulla valituiksi opintoihin. Tähän tilanteeseen on koulutusohjelmassa havahduttu. On ymmärrettävää, jos ihminen, jolla on toimintarajoitteita, miettii, kannattaako hänen pyrkiä Teatterikorkeakoulun näyttelijänopintoihin. Kuten esimerkiksi tutkimusaineistomme diversiteettikysely osoittaa, koulutukseen pyrkii toimintarajoitteisia ihmisiä erittäin vähän.

Näyttelijänopintoihin pyrkimiseen liittyy tietenkin se haaste, että ala on erittäin haluttu. Opintoihin voidaan hyväksyä vain noin yksi prosentti kaikista hakijoista. Tahtotila ja asenne monenlaisten hakijoiden hyväksymiseen on kuitenkin ehdottomasti myönteinen. Tämä tulee hyvin selkeästi esiin valintakoetutkimuksen aineistoissa ja sisäisissä keskusteluissamme. Erilaisia hakijoita kannustetaan lämpimästi hakemaan!

Pohdittavaa koulutusohjelmalle

Saavutettavuuden ja moninaisuuden puutteet eivät ratkea pelkästään sillä, että erilaisia vähemmistöjä edustavia ihmisiä on läsnä instituutioissa.

Tilanteen koheneminen edellyttää myös sitä, että opiskelijoiden erityistarpeisiin voidaan vastata ja opiskelu saadaan suunniteltua kaikille opiskelijoille mielekkääksi. Koulutusohjelmassa tiedostamme tämän vastuumme, ja se vaatii meiltä opetussuunnitelmien työstämistä. Tarve liittyy erityisesti liikunnan opetuksen opetussuunnitelmiin. Näyttelijäntaiteen koulutusohjelma on kutenkin sen verran pieni, että yksilöllisetkin opetussuunnitelmat ovat mahdollisia. Niiden laatimiseen on olemassa valmius ja tahtoa.

Valintakoetutkimuksemme tutkimusaineisto koostuu tutkijan havainnoista valintakoetilanteissa, haastatteluista sekä hakijoille vuoden 2022 valinnoissa tehdystä diversiteettikyselystä. Aineistoa analysoidaan parhaillaan.

Valintoihin liittyvien teemojen ja omien näyttelijäkäsitysten pohtiminen tuntuu kiinnostavalta ja merkitykselliseltä. Se on meille tärkeä mahdollisuus oppia lisää. Tiedotamme jatkossa mahdollisimman laajasti tutkimuksen tuloksista ja johtopäätöksistä.

Kirjoittajat: Anu Koskinen valintakoetutkimuksen tekijä, teatteritaiteen tohtori, näyttelijä, Taideyliopiston lehtori ja Elina Knihtilä näyttelijä, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professori
Kuva: Joanne Warren


CP-lehden palautelomake

Artikkeli oli hyödyllinen
Artikkeli oli selkeästi kirjoitettu
Artikkelin aihe oli kiinnostava