Julkaistu 3.12.2025
Suomen CP-liitto ry:n 60-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyn kirjoituskilpailun voittajaksi on valittu Emma Sofianna Söderholm runollaan Murhelma.
Kirjoituskilpailun tuomarina toiminut kirjailija, kirjallisuuskriitikko Suvi Ahola kuvailee Söderholmin tekstiä:
"Se on pitkä ja kertova, surrealistinen ja synkän humoristinen runo unelmasta, joka aluksi ärsyttää minäkertojaa niin, että hän hautaa sen ruusupenkkiin.
Unelma ei kuitenkaan jätä kertojaa rauhaan, ja niin hänen on kaivettava se uudelleen ylös ja alettava kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisi sanoa unelman nimen ääneen.
”kun mä vihdoin kuiskaan sen / Unelman kasvoille palaa toivon väri”, Emma Sofianna Söderholm päättää runonsa.
Murhelma on näennäisen huoleton ja huolimattomalta vaikuttava, puhekielinen teksti, mutta sen sisällä on tarkasti mietitty, hyvin rakennettu runko. Se on hurja ja surullinen mutta myös toiveikas.
Painettuna tekstinä se voisi vielä hyötyä hiomisesta, mutta jo nyt se on omanlaisensa viisas teos, joka toimisi loistavasti lavarunoutena eli yleisön edessä esitettynä."
Lämpimät onnittelut Emma Sofianna!
MURHELMA
Mulla on Unelma
nytkin se huutaa mun edessä naama punaisena
en oo leikkinyt sen kanssa
sekuntiakaan sitten vuoden kakstuhattakakskyt kevään
Pitelen korvia
Unelma tarraa kiinni ranteista
”Heitän sut kohta UFFin kierrätysboksiin!”
Karjaisen ja jatkan:
”Pakkaan alimmaiseksi banaanilaatikkoon
hautaan takapihalle ruusupensaiden joukkoon.”
Unelman kasvot nykivät
avaan ulko-oven ja näytän tietä
Unelma liimaa itsensä mun nilkkaan
mä huokaan
”Mun paikka ei ole siellä
missä voitetaan mitaleja
Mä kompastelen lattialla lojuviin sukkiin
uuvun tiskivuorta vilkaistessa
Ei musta ole leikkimään
ei tänään eikä enää koskaan.”
Unelma jaksaa jankuttaa
siltä puuttuu taito tajuta
kieltolauseita ja yhä parantumattomia mustelmia
Mä nostan Unelman harteilleni ja hautaan
elävältä ruusupensaiden vaivaksi
Ruusut kukkivat kauniimmin
kuin yhtenäkään kesänä
Mulle jää kuitenkin ylimääräisiä neliöitä
mun aivoihin täytettäväksi
ja pistorasioiden kautta vyöryy
yhä harmaampi arki
häätää viimeisenkin värin mun kasvoilta
Ikkunan takana ruusupensaat
pitävät yhä kiinni kellastuneista lehdistään
Kaivan kangistuneen Unelman ylös
sen iho on täynnä lautumia
se on kohmeinen ja vailla pyöreyttä
Odotan sen silti jostain syystä
jaksavan hymyillä
Unelman lasittuneet silmät
katsovat mua kammoten
Työnnän Unelman suihkuun
pesen toivonharson pesukoneessa
yhdeksässäkymmenessä asteessa
se on kuitenkin jo kutistunut
Syötän Unelmalle D-vitamiinia
pillerikaupalla ja
harjaan sen takkuiset hiukset
varovasti kuin pikkulapsen suortuvat
vaikka puolet hiuksista
jääkin kiinni harjaan
Unelma makaa keskellä
olkkarin pölyistä lattiaa
pikkuautot lojuvat
pitkin poikin nurkkia
piirustuksen revittyjä palasia
Unelman kasvojen peittona
Huomaan että kaipaan
Unelman sokaisevaa naurua
hymyä jonka pelkään jälleen rikkovani
jos se enää piirtyy kasvoille
Nypin pelon versot irti kuin rikkaruohot
suljen pikkuauton Unelman kämmeneen
Unelma pelkästään henkäisee
Pihakeinussa
annan Unelmalle vauhtia
se pitelee kiinni vaijereista
tärisee kauttaaltaan
”Mitä jos tehtäisiin hiekkakakku?”
mä kysyn ja epäröinti hyökkää
mun äänestä suoraan Unelman syliin
Unelma kuitenkin istuu
laatikon puiselle laidalle
samalla kun mä ladon hiekkaa
siihen samaan punaiseen ämpäriin
joka oli joskus Unelman suosikki
”Älä tule paha –.”
Unelma pysäyttää mut
säikähdän niin että nielen
sylkeä henkitorveen
Ojennan Unelmalle lapion
se tarttuu siihen heikosti
alkaa läiskiä ämpärin pohjaa
en erota kuin muminaa
koetan lukea huulilta
en siltikään saa selvää
Unelma nostaa ämpärin
hiekkakakku levähtää
pitkin poikin laatikkoa
se ei ole lähelläkään
ämpärin muotoa
Unelma mutristaa suutaan
Mulla on osaamattomampi olo
kuin lapsena pyöräillessä ekaa kertaa
ilman apupyöriä
kaaduin nokkospensaaseen
vannoin etten enää koskaan
nouse pyörän selkään
Unelma tuijottaa suoraan ruusupensaisiin
sinne minne mä sen melkein murhasin
”Sori, kun mä hautasin sut.”
”Sukurasite”, Unelma tokaisee
enkä mä ihan ehdi tajuta
oliko se olevinaan vitsi vai syytös
vai ehkä molempia
Ruusupensaasta puskee pikkuinen nuppu
Unelma nousee ja kävelee pensaiden luo
mä hoipertelen perässä
kun mä taidan saada loistoidean
”Me vähän niin kuin pidettiin
jo sun hautajaiset
mutta sä et koskaan saanut
ikiomaa nimeä.”
Unelman silmissä liikahtaa
kenties pelkkä auringonsäde
mutta mä haluan edes kuvitella
mun ehdottamassa on jotain parantavaa
Me kutsutaan koko naapurusto
mun pienelle takapihalle
koristellaan ja leivotaan
kun tulee mun vuoro julistaa
Unelman nimi ensi kertaa
muiden kuultavaksi
mun kurkkua kuristaa
Unelma odottaa
näen kuinka sen olemuksesta
lakastuu jotain oleellista
mä takeltelen edelleen mun puheessa
joka on liian pitkä ja liian vaikea
mun saada ulos suustani ymmärrettävästi
Miten voikin olla näin hankalaa
kertoa lapsuudesta saakka mukana kulkeneesta
lempiystävästä jonka vuoksi on
en edes tahdo enää muistaa
nielen pettymysten varjot kun vielä ehdin
Seurue näivettyy paikoilleen
odotusten versot kuolevat jo ennen
kuin kerkeän siihen tärkeimpään sanaan
mutta kun mä vihdoin kuiskaan sen
Unelman kasvoille palaa toivon väri
Emma Sofianna Söderholm
