Kaikkea saa tehdä, sopivasti

Espoolainen Elisa Silander, 31, tietää omakohtaisesti miltä tuntuu, kun ilo palaa elämään uupumuksen jäljiltä. Tie on ollut kuoppainen ja vaatinut valmiutta tehdä muutoksia, mutta lopputulos on ollut kaiken vaivan arvoinen.

Vuonna 2018 Elisa Silander oli väsynyt. Niin väsynyt, ettei puutarhurin ammatissa työskentely enää onnistunut. Niin väsynyt, etteivät jalat enää toimineet eikä energiaa riittänyt edes puhumiseen.

Väsymys aiheutti kiukkuisuutta ja madalsi mielialaa. Terveydenhuollossa diagnoosiksi tarjottiin masennusta ja kirjoitettiin resepti masennuslääkkeille.

– Se oli sellaista aikaa, etten oikein edes halua muistella sitä. En ollut hyväksynyt omaa vammaani enkä tiennyt fatiikista mitään, Silander kertoo.

Pohjakosketusta ennen tahti oli ollut kova. Menoja oli ollut joka päivälle, ja cp-vamman ei sopinut hidastaa tahtia.

– Siihen aikaan kävelin kaikkialle, minua patistettiin liikkumaan. Liike on lääke, isäni toisteli.

Pelastava terapeutti

Silanderin äiti Marju Silander työskenteli vuonna 2018 CP-liiton toiminnanjohtajana. Sattumalta häneen otti yhteyttä Norjassa pitkään työskennellyt ja Suomeen palannut psykofyysinen fysioterapeutti Johanna Tervonen, joka halusi keskustella cp-oireyhtymään usein liittyvän fatiikin hoidosta Suomessa. Tai oikeammin siitä, miten sitä ei Suomessa hoideta eikä ylipäätään tunnisteta.

– Äiti ymmärsi Johannan kanssa puhuessaan heti, että siitähän tässä minun kohdallani on kyse, Silander muistelee.

Marju Silander järjesti Tervoselle ja Elisa Silanderille tapaamisen, ja loppu on historiaa.

Ensimmäisellä tapaamisella Silander tosin epäili terapeutin sanomisia.

– Olen vähän jääräpäinen ja ajattelin ensin, että höpö höpö -juttuja. Minun oli vaikea alkuun uskoa, että olen uupunut, vaikka olin niin väsynyt etten jaksanut kissaa sanoa.

Mutta Silander kuunteli Tervosta, täytti yhdessä fatiikkia koskevan kyselyn ja alkoi tehdä terapeutin ohjauksella muutoksia arkeen. Ensimmäisenä karsittiin kaikki ylimääräinen ohjelma ja tehtiin tilaa levolle.

– Menin silloin tukka putkella ja Johanna sanoi, että ethän sinä jaksa, sinun on pidettävä lepopäiviä.

Niinpä Silander alkoi rajoittaa rankasti elämäänsä, menoja, kyläilyjä ja kavereiden näkemistä.

– Päätin, että haluan keskittyä itseeni. Että on ok sanoa ei. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Ja sen ratkaisun tekeminen muutti Silanderin elämänlaatua merkittävästi.

Pyörätuoli avasi maailman

Elämän rauhoittamisen lisäksi Tervosella oli toinenkin ajatus uupumuksen selättämiseksi.

– Ensimmäisen kerran kun Johanna kysyi olenko miettinyt pyörätuolin käyttämistä, vastasin heti, että en.

Ajatuksen sulattelu vei oman aikansa, mutta jo seuraavana vuonna Silander oli Tervosen kanssa hakemassa Espoon apuvälineyksiköstä pyörätuolia. Ensimmäiset puoli vuotta tuoli pölyttyi varastossa.

– Sitten lähdimme äidin kanssa elokuviin, ja otin ensimmäistä kertaa pyörätuolin matkalle. Pystyin keskittymään koko elokuvan ajan itse elokuvaan, en jalkoihini. Siinä kohtaa kolahti. Ymmärsin, että tämähän auttaa minua jaksamaan, Silander kertaa.

Pikkuhiljaa pyörätuoli löysi paikkansa Silanderin arjessa ja jaksaminen parantui. Seuraava käännekohta tapahtui, kun Silander sai sähköavusteisen pyörätuolin. Nyt koko maailma tuntuu olevan avoinna.

– Jaksan, olen pirteämpi. Liikun päivittäin ulkona. Käyn kuntosalilla ja keskustassa, jaksan mennä uusiin paikkoihin, teen musiikkia. Eilen olin kuuden tunnin työkeikalla pyörätuolilla ja jaksoin hyvin. Kävellen siitä ei olisi tullut mitään.

Silander kävelee yhä, mutta vain sen verran kuin jaksaa.

– Kävely aiheuttaa kipuja, Silander toteaa. Osaava terapeutti ja hänen kauttaan oikeanlaiset apuvälineet ovat mahdollistaneet valtavasti.

– Muutos on jäätävä, sen suuruutta ei voi edes ymmärtää. Fatiikin hoitohan ei ole ollut nopea prosessi, vaan tässä on mennyt vuosia. Mutta elämä on nyt ihanaa. Kaikkea saa tehdä, mutta sopivasti. Se on se pointti.

Teksti ja kuva: Lissu Kiviniemi