Pinnan alla

Lasten ja nuorten kanssa työskentelevä Joonatan Pälkäs tietää, että vaikka joskus jännittää ja ahdistaa, sen ei tarvitse määritellä omaa olemista.

Joonatan Pälkäs, 30, on helposti lähestyttävä. Sellainen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Tervehtii hymyillen ja ojentaa käden. Ohjaa läpi Porin ja pitää yllä keskustelua, kyselee ja vastailee mutkattomasti.

Pälkäs on asunut koko ikänsä Porissa, joten sen kadut ja ihmiset ovat hänelle tuttuja. Myös moni paikallinen tunnistaa nuoren miehen, ehkä ennen kaikkea vuoden 2017 Linnan juhlista, jonne Pälkäs saapui kutsuvieraana.

Mutta mitä nuoren miehen pinnan alla piilee? Mitä ihan jokainen kadulla vastaantuleva ei Joonaksesta tiedä?

Kaverit voimavarana

Joonatan Pälkäs oli kymmenen kuukauden ikäinen, kun perhe sai tietää pojan cp-vammasta. Pälkäksen äidille oli heti selvää, että poika saa kuntoutusta ja edessä on ihan tavallinen elämä.

– Ajateltiin, että elämä jatkuu ja että normaali arki on mahdollista, kunhan sen eteen tehdään töitä, Pälkäs kertoo.

Pälkäksen isä suhtautui asiaan eri tavoin, ei oikein ymmärtänyt kuntoutuksen tarvetta.

– Isän mielestä olisin voinut liikkua pyörätuolin kanssa pienestä pitäen. Tätä ajattelutapaa en oikein ikinä antanut anteeksi, vaikka tiedän, että hän vain yritti suojella minua maailmalta.

Isän huoli lapsen pärjäämisestä oli turha: alakoulun ensimmäisiltä luokilta alkaen Pälkäs loi kaverisuhteita, jotka ovat kestäneet aikuisuuteen asti.

– Minulla on ollut tarve kuulua porukkaan ja olla mukana. Kaverit ympärilläni ovat olleet iso voimavara.

Pienenä koululaisena Pälkäs ei kokenut itseään erilaiseksi kuin muut. Hän ajatteli, että samalla koulutaksilla kulkevat erityiskoulun oppilaat olivat niitä erilaisia, ei hän.

– Olinhan minäkin vammainen lapsi, mutten nähnyt sitä niin silloin, Pälkäs sanoo ja pyörittelee päätään.

Alakouluvuosina Pälkäksen äiti joutui taistelemaan lapsensa oikeudesta yhdenvertaiseen osallistumiseen erityisesti käsityön, kuvaamataidon ja liikunnan tunneille. Rehtori katsoi liikuntatunnin sopivaksi ajaksi fysioterapialle. Jos fysioterapiaa ei ollut, Pälkäs muistaa usein istuneensa liikuntasalin reunalla, katsellen muiden touhuamista.

– Jos voisin palata niihin hetkiin, vaatisin aikuisen puuttumista tilanteeseen. Että joku kysyisi: onko tämä oikein? Aikuisen tehtävä on löytää keinoja, joilla lapsi voi osallistua, Pälkäs pohtii nyt aikuisena.

Herkkä jännittämään

Kesälomalla ennen kuudetta luokkaa Pälkäs havahtui siihen, että vuoden päästä edessä olisi yläkoulun aloitus: kaikki hänen ystävänsä olivat menossa kouluun, jossa oli kolme kerrosta. Pälkäs liikkui kävelytelineen kanssa, hän ei ollut ikinä kävellyt rappusia.

– Olin fyysisesti tosi huonossa kunnossa. Mutta halusin samaan kouluun kuin kaikki muutkin. Ajattelin, että minun täytyy kasvattaa kuntoani ja oppia kulkemaan rappusissa.

Fysioterapeutin kanssa Pälkäs alkoi harjoitella Porin urheilutalon rappuja ja polkea kotona kuntopyörällä. Tavoitteellinen treenaaminen tuotti tuloksia, ja vuoden päästä hän aloitti samassa yläkoulussa kavereidensa kanssa. Oppitunneille Pälkäs saattoi saapua otsa hiessä ja posket punaisina, mutta se ei ollut olennaista.

Alkuun Pälkäksen luokan oppitunnit olivat pääsääntöisesti ensimmäisessä kerroksessa. Tämä kuitenkin herätti muissa oppilaissa kateutta. Tilanne tuntui Pälkäksestä absurdilta.

– Olin käyttänyt hirveästi aikaa ja kuntouttanut itseäni, että ylipäätään pääsin kyseiseen kouluun.

– Yläkouluaika on monelle vaikeaa aikaa, mutta nuorelta, jolla on vamma, kaikki vaatii enemmän. Niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ja sama pätee elämääni edelleen aikuisena.

Yläkoululaisena Pälkäs alkoi tuntea ahdistusta, vaikkei sille sanoja löytänytkään.

– Olen aina kamppaillut jännittämisen kanssa. Aikuisena olen ymmärtänyt, että hermostuneisuus ja jännittyneisyys liittyvät vammaani, eikä niitä aina pysty hallitsemaan.

Pälkäs kertoo olevansa herkkä ja samalla kova yliajattelemaan – palautteet ja kommentit menevät helposti ihon alle.

– Toisaalta herkistyn ja koen helposti empatiaa.

Rohkaistumisia ja itsenäistymistä

Lukioikäisenä Pälkäs voi huonosti: kukaan läheisistä ystävistä ei tullut samaan lukioon. Pälkäs treenasi lähes pakonomaisesti ja yläkoulun puolella alkanut anoreksia paheni. Hän opiskeli, pänttäsi ja treenasi, eristäytyi. Ahdistus piti kotona ja samalla koti tuntui vankilalta. Seuraa lukiolaiselle pitivät nuoren kuntoutusrahalla ostetut rocklegendojen levyt.

Lukiossa uusiin ihmisiin tutustuminen ei tuntunut helpolta. Pälkäs vietti aikaansa vain avustajansa kanssa. Avustaja yritti antaa Pälkäkselle tilaa ja kannusti menemään muiden nuorten joukkoon, mutta Pälkäs epäröi. Oma vointi ei ollut hyvä ja jännittäminen sai yliotteen.

Sitten tuli abikevät ja potkiaiset. Potkiaisissa toisen vuoden opiskelijat järjestävät kolmannen vuoden opiskelijoille juhlat ja samalla häätävät nämä pois lukiosta. Tuleville abiturienteille oli juhlia varten varattu oma baari, ja juhlia oli tarkoitus viettää 1950-luvun teemalla. Pälkäs päätti lähteä mukaan, puki päälleen äidin vanhan nahkatakin ja aikakauteen sopivat lasit.

– Rohkaistuin. Se kumpusi jostain, mikä oli ollut vaimennettuna pitkään. Saavuin juhliin, ja ajattelin että nyt mennään. Siitä alkoi uusi maailma, Pälkäs muistelee.

Hän alkoi taas viettää aikaa ikätovereidensa kanssa, uusien ja lapsuudesta tuttujen. Oli täysi-ikäisyyden riemua, juhlia ja edessä häämöttävä vapaus. Vapauden tunnetta lisäsi se, että Pälkäs muutti omilleen 18-vuotiaana. Asunto löytyi asumispalveluyksiköstä, joka oli vain seitsemän minuutin päässä lapsuudenkodista.

– Se oli siirtymä tuntemattomaan. Ensimmäinen vuosi meni siinä, että mietin pitäisikö tehdä ruokaa ja riittääkö raha kaikkeen. Ja tietysti vietimme paljon aikaa kavereiden kanssa asunnollani ja nautimme täysi-ikäisyydestä.

Omilleen muutto avasi oven kerta rytinällä itsenäiseen elämään. Jälkikäteen Pälkäs ajattelee, että omilleen muutto vaikutti merkittävästi siihen, että hän alkoi voida paremmin. Uudessa kodissa oli apua saatavilla, eikä hän ollut enää riippuvainen läheisistään. Toki samalla piti opetella tuomaan esiin oma tahto sekä oikeus riippumattomuuteen ja omien valintojen tekemiseen.

– Palveluasumisen työntekijöille pitää edelleen välillä muistuttaa, että päätän itse elämästäni ja sen rytmistä.

Yllätys postilaatikossa

Vastavalmistuneena ylioppilaana Pälkäs etsi hetken omaa polkuaan. Hän osallistui uravalmennukseen ja erilaisiin työllisyyttä tukeviin hankkeisiin. Ne toivat tekemistä, mutta eivät realistisia vaihtoehtoja. Kerran TE-toimiston työntekijä soitti ja kysyi, tulisiko Pälkäs siivoamaan Yyterin hiekkoja. Pälkäs totesi, että ”jos ei tällä kertaa”.

Välivuosina Pälkäs muisti haaveilleensa vielä lukiossa sosiaalialan opinnoista.

– Tiesin olevani hyvä ihmisten kanssa ja ajattelin, että oma erilaisuuteni voisi olla työssä vahvuus.

Hän aloitti sosiaalialan opinnot Satakunnan ammattikorkeakoulussa avoimen väylän kautta ja siirtyi muutamaa vuotta myöhemmin tutkinto-opiskelijaksi. Opintojen myötä elämään tuli uusia tuttavuuksia, joista yksi oli Jukka Vehmas. Kun Vehmas kuuli Pälkäksen olevan kova futisfani, hän kutsui tämän mukaan Porin Palloilijoiden peliin. Siellä hän esitteli Pälkäksen joukkueen pelaajille sanomalla, että tässä on teidän uusi joukkueenjohtaja.

– Totesin, että selvä homma – ja sitten mietin, että tästä voi oikeasti tulla hyvä juttu.

Kesästä tuli Pälkäksen sanoin mieletön. Joukkueessa vallitsi hyvä yhteishenki, ja pelireissut sekä treenit täyttivät kalenterin.

Kesän suurin merkitys selvisi kuitenkin vasta syksyllä, kun postiluukusta tipahti kutsu Linnan juhliin.

– Olin ihan ällikällä lyöty, luulin sen olevan leikkiä!

Vuonna 2017 Linnan juhliin kutsuttiin jokaisesta maakunnasta kaksi ansioitunutta nuorta, jotka olivat edistäneet myönteistä ja kannustavaa toimintakulttuuria esimerkiksi harrastustoiminnassa tai koulussa. Pälkäs oli yksi heistä, joten joulukuussa 2017 hän puki päälleen frakin ja pääsi toivottamaan hyvää itsenäisyyspäivää presidenttiparille.

– Juhlassa olimme kaikki suomalaisia. Kukaan ei ollut toista parempi – juhlimme yhdessä satavuotiasta Suomea.

Ahdistukseen on apua

Pälkäs valmistui sosionomiksi jouluna 2022. Valmistumisen jälkeen hänelle tarjottiin töitä koulusta, jossa hän oli suorittanut viimeisimmän harjoittelunsa.

– Kun kuulin työtarjouksesta, sydämeni pakahtui. Joku näki osaamiseni. Olin tehnyt niin paljon vapaaehtoistyötä, mutta vain harvoin saanut palkkaa tehdystä työstä.

Nyt 30-vuotiaana Pälkäs on työskennellyt samassa koulussa muutaman vuoden. Ensin hän työskenteli resurssiopettajana, sitten koulunkäynninohjaajana ja ajoittain opettajansijaisena. Hän viihtyy työssään ja työyhteisössä, vaikka aluksi joutuikin todistelemaan henkilökunnalle, että hän kyllä pärjää.

– Kun aloitin opettajana, kohtasin ennakkoluuloja osaamisestani. Luulen sen johtuneen vammastani, työkaverini ehkä ajattelivat etten pärjäisi. Se oli turhauttavaa. Minut oli valittu tehtävään, ja rehtori luotti kykyihini.

Lasten kanssa Pälkäs on aina tullut hyvin toimeen. Hän heittää oppilailleen ahkerasti läpyjä, kehuu ja kannustaa, mutta pitää samalla kiinni rajoista. Työpäivät ovat intensiivisiä ja arki hektistä. Yläkoulussa alkanut ahdistuneisuus on yhä osa Pälkäksen elämää.

– Koen ahdistuneisuutta ja paniikkia päivittäin. Se ei näy ulospäin, mutta on silti totta.

Pälkäs haki apua ahdistukseensa ensimmäisen kerran keväällä 2020, kun koronasulku alkoi. Hän huomasi olleensa jo pitkään äärirajoilla. Pälkäs pääsi terapiaan ja sai lääkityksen.

– Näistä asioista ei juuri puhuta kavereiden kanssa, mutta tiedän, etten ole yksin haasteideni kanssa. Tiedän myös, että apua on saatavilla ja siksi toivon, että mielenterveyshaasteista puhuttaisiin ääneen.

Pälkäksen on pidettävä omasta jaksamisestaan tietoisesti huolta päivittäin. Hän miettii etukäteen, millaisiin asioihin käyttää energiansa. Arjessa ja hälyisten työpäivien keskellä jaksamista ovat tukeneet esimerkiksi mindfulness- ja meditaatioharjoitukset. Ja vaikka arki on kiireistä, Pälkäs kokee olevansa oikealla polulla.

– Minulla on tunne, että teen oikeita päätöksiä ja oikeat ihmiset ovat vierelläni. Kun vain muistan pyytää apua, niin hyvä tästä tulee.

---

Joonatan Pälkäs

Lempiruokani: Tortillat.

Haaveilen: Isäksi tulemisesta. Haluan myös elää enemmän hetkessä, jokaista asiaa ei tarvitse ikuistaa sosiaaliseen mediaan. Toivon tulevaisuudessa tekeväni vapaaehtoistöitä esimerkiksi Palloliitolle ja erilaisilla festareilla.

Paras elämänohje, jonka olen saanut: Elämän tarkoitus on rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Kappale, joka saa minut hyvälle tuulelle: Coldplay: Sky full of stars

---

Koetko ahdistusta?

Mielenterveyshaasteiden kanssa ei pidä jäädä yksin. Koululaisena apua on saatavilla kouluterveyden kautta tai omasta terveyskeskuksesta.

Matalan kynnyksen apua nuorille:
Tukinetin chat: tukinet.net
Sekasin-chat: sekasin.fi
Mieli ry:n kriisinumero: 09 2525 0111

---

Teksti: Elisa Kaartinen
Kuvat: Joonatan Pälkäksen kotialbumi ja Elisa Kaartinen