Täydellisen epätäydellinen

Oman epätäydellisyyden voi kääntää suurimmaksi voimavarakseen.
– Itsensä hyväksyminen on matka, toteaa kilpauimarin uransa juuri päättänyt Meri-Maari Mäkinen.

Hymyilevän Meri-Maari Mäkisen pitkät vaaleat hiukset hulmuavat tuulessa. Taustalla koivuja ja sininen taivas.
Kilpaurheilu-uransa juuri päättäneellä Meri-Maari Mäkisellä on ensimmäistä kertaa edessään tilanne, jossa
hän saa miettiä vapaasti, mitä hänestä tulee isona. Psykologia, yhteiskuntatieteet ja toisaalta urheilujournalismi
kiinnostaisivat. Ja lapsuuden haaveen toteuttaminen eli luistelun opettelu.

Miten kestetään urheilumaailman kovat kolhut, syrjinnän aiheuttamat henkiset haavat ja oman kehon keskeneräisyys? Miten säilytetään myönteinen asenne elämään ja usko tulevaan, kun pitkän ja raskaan treeniputken jälkeen kuulee, että ei saakaan enää kilpailla luokassa, jossa olisi mahdollisuus pärjätä niillä eväillä, mitä uimarille, jolla on cp-vamma, on annettu?

No olemalla sellainen kuin kilpaurheiluuransa juuri päättänyt Meri-Maari Mäkinen on. Iloinen ja sinnikäs. Sellainen, joka osaa nauttia elämän pienistä iloista.

– Positiivisuus tulee minulle luontaisesti, mutta on myös asia, johon olen halunnut keskittyä. Elämässä on aika vakiomäärä harmaata ja muita tyhmempiä juttuja, niin pysyy tasapaino, Mäkinen pohtii.

Sekin auttaa, että takana on tiivis ja läheinen perhe, joka on kasvattanut lapsensa arvostamaan ja hyväksymään itsensä.

– Olen todella kiitollinen vanhemmilleni siitä, että minut on kasvatettu yhdenvertaisena muiden kanssa. Olen ollut yksi kolmesta sisaruksesta, ja minun on annettu mennä, tehdä ja touhuta, vaikka polvet on välillä ollut ruvella, Mäkinen kertoo.

Meri-Maari Mäkinen varttui liikunnallisessa perheessä Vantaalla. Hän oli kiltti ja tunnollinen lapsi, joka viihtyi parhaiten poikien kanssa pelaamassa katulätkää. Perheen kolme sisarusta kulki vuorotellen vanhempien mukana Nordikselle katsomassa Helsingin IFK:n jääkiekkopelejä. Sillä taisi olla ratkaiseva vaikutus siihen, että Mäkisen lapsuuden suurin unelma oli olla isona jääkiekkomaalivahti.


”Tänään on mun päivä. Mun ja mun kaltaisten: CP-vammaisten. Meitä CP-vammaisia on monenlaisia. Mulle usein sanotaan, etten näytä tai vaikuta meiltä. En näytä tai vaikuta siltä, miltä muiden mielestä CP vammaisen kuuluisi. Mitä se sitten ikinä onkaan.

Mitä CP-vamma mulle sitten tarkoittaa?

Lyhykäisyydessään neuroepätyypillisyyttä ja liikuntavammaisuutta. Mun aivot eivät vamman vuoksi ole ihan samoilla kanavilla kuin suurimmalla osalla. Toisina päivinä ehkä lähempänä ja toisina tuntuu, ettei mikään ole samaa muiden kanssa tai edes eilisen oman itseni. Joskus voi mennä tukka putkella monta kuukautta, joskus muutama päivä kuormittaa kehon äärirajoille. Joskus keho tottelee kuin unelma, joskus mitkään viestit ei mene perille millään.

CP-vammaisuus on mulle elämää. Ei mitään, mitä voin sormella osoittaa. Se on minä ja se näyttää just multa.”

Meri-Maari Mäkinen Instagramissa
Maailman CP-päivänä 6.10.2021


Luistelemaan Mäkinen ei lapsena oppinut, mutta fysioterapeutin innostamana hän päätyi uima-altaaseen.

– Ensimmäinen tavoite oli oppia uimaan ennen kuin menen kouluun. Lähdin tutustumaan ekaluokkalaisena espoolaiseen vammaisuntiryhmään, ja siitä se sitten lähti.

Uintiryhmä oli Mäkisen elämän ensimmäinen vammaisyhteisö.

– Oli siistiä, kun ympärillä oli muita samanlaisia ihmisiä. Laji varmasti viehätti sen vuoksi erityisesti.

Mäkinen pelasi myös salibandya ja ratsasti, mutta uinnissa hän pääsi tyydyttämään vahvaa kilpailuviettiään. Sillä, että pääsi voittamaan, olemaan hyvä, oli suuri merkitys.

Ja Mäkinen voitti. Maailmanmestaruuskisoista 2017 tuli kultaa. Treenit kulkivat, ja sponsorin avulla hän pystyi jättämään päivätyöt ja keskittymään kilpaurheiluun. Kunnes matto kiskaistiin yhtäkkiä jalkojen alta.

– Sain kuulla 2018 Dublinin EM-kisoissa illallispöydässä, että olin uusintaluokituksen myötä menettänyt sääntöpoikkeukseni, enkä saisi enää uida vain yhdellä kädellä.

Vaikka hemiplegia, veden vastus ja spastisuusovat yhtälönä todella vaikea, Mäkinen tiesi olevansa elämänsä kunnossa ja lähti rohkeasti kokeilemaan kahdella kädellä uimista. Suorituksesta irtosi huikeasti EM-hopea.

Niinpä kotiin palattuaan Mäkinen alkoi harjoittelemaan kahdella kädellä uimista. Mutta cp-vamma osoitti nopeasti todellisen luonteensa.

– Ajattelimme, että tämä menee kuin vammattomilla: kun harjoitellaan, niin kehitytään. Mutta menin treenin myötä vain alaspäin. Hermostoni ei yksinkertaisesti kestänyt harjoittelua kahdella kädellä. Ymmärsimme, että jos haluan menestyä, minun on voitava uida yhdellä kädellä.

Seuraavaan uusintaluokitukseen, joka tapahtui huhtikuussa 2022, asti Mäkinen pelasi upporikasta ja rutiköyhää. Hän ei edes harjoitellut kahdella kädellä uimista. Ja kävi kuten pelättiin: Mäkinen ei saanut lupaa uida yhdellä kädellä. Kilpaurheilu-ura oli ohi.

Meri-Maari Mäkinen istuu penkillä kirjasto Oodin edessä, sää on aurinkoinen ja hänen vaaleat hiukset hulmuavat tuulessa.

Urheilumaailman ilot ja haasteet

Mäkinen on todennut, että urheilu on tuonut hänen elämään sen hienoimpia hetkiä, mutta myös niitä kaikkein syrjivimpiä.

– Urheilumaailma on aika jäykkä ja laahaa muun yhteiskunnan perässä. Siellä olen yhtäkkiä törmännyt siihen, että en ole samanarvoinen kuin muut, että minua kohdellaan eri tavalla kuin muita.

Lapsuudenkodin yhdenvertaisen ja hyväksyvän ilmapiirin jälkeen eriarvoistavaan kohteluun törmääminen oli kova paikka.

– Karu esimerkki, joka ilmentää uinnin sisäistä ajattelumaailmaa oli, kun valmentajani totesi minulle kuinka hän toivoo, että hänen urheilijansa pääsisi joskus olympialaisiin. Olin juuri ollut paralympialaisissa ja hyvin ylpeä saavutuksestani. Tällaiset kokemukset lyövät alaspäin. Joudut itse rakentamaan sen ajatuksen että minä riitän, Mäkinen kertoo.

Mäkinen on sinnikkäästi pitänyt omia ja muiden paraurheilijoiden puolia ja tuonut epäkohtia esiin asioista päättäville tahoille.

– On todella vaikeaa, kun puuttuu syrjintään ja tuo epäkohtia ilmi, mutta silti valitaan olla kuulematta ja toimimatta. Sanoja ja kiitoksia kuulee, mutta kun on tekojen aika, niihin ei pystytä.

Toisaalta urheilu on tuonut Mäkisen elämään valtavan paljon hyvää. Ihania, samanhenkisiä ihmisiä, pitkiä ystävyyssuhteita ja henkisen vahvuuden, joka epätäydellisyyden hyväksymisestä parhaimmillaan syntyy.

– Kun sen myrskyn on käynyt läpi, oman epätäydellisyyden voi käsitellä voimavaraksi ja iloita niistä pienistä asioista. Vaikka keho on vammainen ja sitä kautta epätäydellinen, on silti päässyt tekemään sillä keholla sika-siistejä juttuja ja saanut sitä kautta arvostuksen keholleen, Mäkinen pohtii.

– Ja parastahan on se, mihin urheilussa tähdätään. Se, kun on valmiina kisoihin ja tietää olevansa äärettömän hyvässä kunnossa, eihän sen parempaa tunnetta ole!


”Varsinkin nuorena vammaisuus ja erilaisuus olivat vaikeita asioita hyväksyä. Monesti illalla mietin, miksi juuri minä? Olisin antanut paljon voidakseni edes pienen hetken ajan olla kuin muut – voidakseni sulautua joukkoon.

Elämäni ei koskaan tule olemaan samanlaista kuin suurimman osan muista. Kaadun useammin, väsyn helpommin, useasti joudun tekemään samojen asioiden eteen hieman enemmän töitä kuin muut.

Miksi siis juuri minä? Koska nousen ylös useammin kuin ne muut. Koska jaksan tehdä vähän enemmän töitä kuin ne muut. Koska väsyneenäkin nautin omasta elämästäni ja otan kaiken ilon irti siitä just tällaisena.”


Meri-Maari Mäkinen Instagramissa 27.9.2020


Oman vamman hyväksyminen

Oman vammaisuuden hyväksyminen on ollut matka, jonka kulkeminen on välillä ollut takkuista – etenkin nuorena, kun Mäkinen opiskeli vammattomien nuorten kanssa Mäkelänrinteen urheilulukiossa. Siellä hän joutui ensimmäistä kertaa miettimään, miten muut hänet näkevät, miten hän niissä tilanteissa toimii, ja miten hän sanoittaa vammansa muille.

– Nuorena en aina edes ymmärtänyt, että minua kohdeltiin väärin, ja että kohtelua ei tarvitse niellä, vaan se saa harmittaa.

Oman vammansa kanssa kipuilevia nuoria hän kannustaa lempeyteen itseään kohtaan.

– Itsensä hyväksyminen on matka. Voin itse kertoa vammastani nykyisin iloisesti, ja koen osaavani sen aika hyvin. Mutta se on taito, jota opetellaan, ja opetellessa välillä kaadutaan. Sekin on tärkeä taito osata.

Eikä itsensä hyväksyminen tarkoita sitä, että joka päivä olisi pelkkää auringonpaistetta.

– Kyllä se välillä harmittaa edelleen, mutta etenkin nuorena se tuntuu ekstrapahalta, kun on tunnekuohuja muutenkin. Sen haluan kuitenkin sanoa, että se helpottaa. Kun tunteita oppii käsittelemään, ne eivät tunnu enää niin isoilta, Mäkinen toteaa.

Se, että Mäkisen vamma ei näy heti päällepäin, on aiheuttanut omat haasteensa.

– Puhutaan vammakaapista. Jos vain istun paikallani, vammaani ei huomaa ja minut saatetaan kohdata vammattomana. Mutta jos alan touhuamaan, vamman huomaa ja se herättää kysymyksiä, joita ei kehdata esittää, ja koko asia jää leijailemaan ilmaan.

Ja jos kehdataan esittää, kysytään, miten vamma vaikuttaa Mäkisen elämään.

– Sen ymmärtäminen, että en voi kertoa tarkasti mihin vamma vaikuttaa, on muille vaikeaa. Kun en pysty osoittamaan sormella, että se tuntuu tässä, vaan se on kaikkialla. Ei ole hetkeä, milloin se ei olisi läsnä elämässäni.

Ja toisaalta vamma ei vaikuta Mäkisen elämässä mihinkään. Paitsi vammattomien ihmisten suhtautumiseen häneen.

– Jos kerron, että olen ollut paralympialaisissa tai että olen cp-vammainen, vammattomalla ihmisellä on usein tarve kertoa kuinka vamma ei näy minusta, tai kuinka hän ei näe minua vammaisena. Ja itse ajattelen että ei, kun näe, kun minä olen vammainen.

– Juuri se on aiheuttanut nuorena paljon sellaista pahaa oloa, mitä en ole edes ymmärtänyt. Että minulle sanotaan että ei hätää, et vaikuta siltä mitä olet. Eihän se ole ok, että minulle sanotaan että älä ole sitä mitä olen sisimmässäni, ole kuin me muut.

Eikä sekään tunnu hyvältä, että kohtaamisten myötä ihmiset hyväksyvät cp-vamman, mutta vain sellaisena, kuin se Mäkisellä ilmenee. Ihmisillä kun on cp-vammaisuudesta todella kapea kuva.

– Kaikkein tärkeintä olisi vain kohdata toinen ihminen siinä hetkessä.

Tätä et tiennyt Meri-Maari Mäkisestä

Lempinimi: Meri, tottelen myös serkun jo taaperona keksimää nimeä Mymmeli.

Perhe: Asun kahden koirani, Oliverin ja Fredden kanssa. Perheeseeni kuuluu myös kolme siskoa, äiti ja hänen kumppaninsa, isä sekä mummo, jonka kanssa asun samassa talossa.

Harrastan: Leipomista ja käsitöitä. Keittiössä bravuurini on ruisleipä, käsitöistä virkkaaminen on suosikkini.

Jos olisin eläin, olisin: Koira. Koirat ovat aina iloisia ja sosiaalisia nautiskelijoita. Ne osaavat nauttia pienistä asioista ja niillä tuntuu elämä olevan aika hyvin aika usein.

Salainen paheeni: Roska-reality-sarjat kuten Temptation Island. Ihmismieli ja käyttäytyminen on mielenkiintoista, ja realityjen kautta pääsee kurkistamaan miten ihminen toimii.

Karaokessa laulaisin: Ympäröivälle maailmalle on eduksi etten laula, mutta jos laulaisin niin vetäisin Kaija Koon Tinakenkätytön.

Teksti ja kuvat:
Lissu Kiviniemi


CP-lehden palautelomake

Artikkeli oli hyödyllinen
Artikkeli oli selkeästi kirjoitettu
Artikkelin aihe oli kiinnostava

Kysy lisää

viestintäpäällikkö

Eeva-Liisa Kiviniemi

0447478612