Esikoistietokirjailija Riikka Leinonen kutsuu kaikkia höllentämään hieman. Hän puhuu ableismista ja peräänkuuluttaa muutosta, joka vaatii erityisesti vammattomilta tarkkanäköisyyttä.
Voit kuunnella jutun myös luettuna tästä.
Mitä, jos todellisuutemme rakentuisi läsnäololle ja kiireettömyydelle, eikä jatkuvalle touhottamiselle, puskemiselle ja hampaiden kiristämiselle?
Tätä 34-vuotias Riikka Leinonen on miettinyt viime vuosina.
– En ole ihminen, jolla olisi selkeitä päämääriä. Innostun asioista. Jos eteen tulee tilaisuus, tartun siihen.
– Ajattelen ja tarkkailen paljon. Olen viettänyt paljon aikaa itsekseni ja pohtinut yhteiskuntamme rakenteita ja sitä, miten ne näkyvät omassa elämässä.
Leinonen kertoo olevansa sivustaseuraaja, joka on päätynyt vähän sattumaltakin erilaisten työtehtävien äärelle. Hän lähti suoraan lukiosta maisema-arkkitehtiopiskelijaksi Teknilliseen korkeakouluun (nykyisin Aalto-yliopisto) ja työskenteli useamman vuoden maisema-arkkitehtitoimistossa Helsingissä, kunnes aloitti yhteiskuntatieteiden opinnot Jyväskylän yliopistossa. Tie vei politiikan pariin, ja edellisellä hallituskaudella hän työskenteli eduskunnassa kansanedustajan avustajana. Ja nyt Leinonen on tuore tietokirjailija.
Elokuussa 2024 kirjakauppojen hyllyiltä voi ostaa Leinosen ja toimittaja Sofia Tawastin tietokirjan Suuri valhe vammaisuudesta (Tammi). Kirja kyseenalaistaa yhteiskunnan käsityksiä vammaisuudesta ja ajatusta siitä, että vammattomuus olisi normaalia.
– Ilman Sofiaa en olisi lähtenyt yrittämään näin isoa projektia. Kirjoittaminen vaati päättäväisyyttä ja toiminnanohjausta, sitä että jaksoi istua ja kirjoittaa. Kokemus oli hyvin kehollinen: kirjoitin vammaisuudesta ja samalla kehoni spastisuus kirjoittaessa kasvoi.
Hoiva vaatii läsnäoloa
Leinosella on itsellään cp-vamma, mutta pohdinnat vammaisuudesta ja syrjinnästä tulivat eri tavalla näkyviksi neljä vuotta sitten. Leinosen isä sairastui harvinaiseen neurologiseen sairauteen, ja sairauden edetessä liikuntakyky heikkeni. Oli raskasta huomata, miten isä ei saanut tarvitsemiaan palveluita tai apuvälineitä.
– Pyörätuolin myöntämiseen meni kohtuuttomasti aikaa.
Läheisen sairastumisen myötä Leinonen alkoi miettiä enemmän hoivaa ja sen merkityksiä: mitä hoiva tarkoittaa, mitä se vaatii.
– Isän sairauden aikana huomasin, että hoiva vaatii hirmuisesti lähellä olemista. Hoiva on kahden ihmisen välistä vuorovaikutusta, jossa parantava vaikutus tulee kosketuksesta ja läsnäolosta, Leinonen miettii.
Sitten alkoi korona. Maailma pysähtyi tai ainakin sen tahti hidastui. Leinonen sai aikaa järjestellä ajatuksiaan. Hän alkoi jakaa pohdintojaan Instagram-tilillään muillekin ja huomasi, että hänen ajatuksensa yhteiskunnasta ja vammaisuudesta kiinnostivat ihmisiä. Ehkä erityisesti siksi, että hän toi esiin omakohtaisia kokemuksiaan.
Kokijana maailmassa
Lapsena Leinosen piti tulla ulos vammakaapista eli kertoa vammastaan aina osallistuessaan liikunta- tai ratsastustunneille.
– Olin opetellut hissipuheen näitä tilanteita varten, jossa kerroin mitä osaan ja en osaa, mihin lievä cp-vamma vaikuttaa.
Aikuisena vammakaapista tarvitsee tulla ulos harvemmin, mutta sen vaikutukset ovat erilaisia ja puheen sisältö on muuttunut.
– Nykyään siihen liittyy enemmän arvoja ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Puhuminen sisältää riskin vähemmistöstressistä. Kyse ei ole vain siitä, että vasen käteni ei toimi, vaan kyse on vamman tuomista neurologisista puolista. Koen kuuluvani neurokirjolle ja uupuvani erityisesti aistiärsykkeistä.
Leinonen tietää, että monissa tilanteissa hänet nähdään vammattomana. Silti vamma on muokannut hänen tapaansa katsoa maailmaa, niitä kulmia, joista sitä lähestyy.
– Olen miettinyt paljon esimerkiksi käsittää-sanan etymologiaa. Ihminen on kädellinen olento, joka käsittää maailmaa käsiensä kautta, koskettelemalla. Mutta entä jos toinen käsi ei toimi, niin kuin minulla? Totta kai se vaikuttaa kokemukseen maailmasta.
Tietoisuus fatiikista ja neurokirjon piirteistä on auttanut selittämään miksi välillä väsyttää ja mikä tässä yhteiskunnassa uuvuttaa.
– Uskon ihan kaikkien voivan samaistua siihen, että meitä ympäröi jatkuva asioiden tulva. Yhteiskunnan lähtökohtainen ajatus on se, että kaiken pitää olla tehokasta ja nopeaa, mutta tämä on mahdoton yhtälö.
Ja tätä vastaan Leinonen haluaa asettua.
Ableismi on arvottamista
Suuri valhe vammaisuudesta -kirjan ytimessä on ableismin käsite. Sillä tarkoitetaan ihmisen arvottamista kykyjen ja kyvykkyyksien mukaan: yhteiskunnassa arvostetaan tiettyjä kykyjä, joiden perusteella ihmisten välille syntyy hierarkioita.
– Hierarkian huipulla on se valkoinen heteromies, joka on atleettinen ja kyvykäs, voimakas. Ultimaattinen ihmisyyden perikuva.
Joissain käännöksissä ableismilla tarkoitetaan vammaisvihaa eli jotain, mikä näkyy selvästi ja mikä on laissa kiellettyä syrjintää. Leinonen kuitenkin painottaa ableistista ajattelua ja miten se vaikuttaa ihmisten välisiin suhteisiin ja luo normeja: mitä pidetään normaalina ja mitä epänormaalina.
– Ableismi on kietoutunut ajatuksiimme ja toimintamalleihimme lapsuudesta saakka. Se voi olla kiemurtelevaa ja hähmäistä.
Ableismi voi näyttäytyä esimerkiksi siinä, miten erilaisia kehoja mitataan ja mikä nähdään normaalina ja hyväksyttävänä. Tai siinä, millaisia tiloja ja rakennuksia yhteiskunnassa tuotetaan eli ovatko ne esteettömiä vai esteellisiä – kenelle osallistuminen mahdollistetaan.
Ableismiin ei pidä tyytyä, vaan sitä voi purkaa antiableismin keinoin.
– Amu Urhonen on kysynyt mikseivät ihmiset, joilla on vamma, voisi liikkua sillä tavalla mikä on heille luontevinta, esimerkiksi konttaamalla. Tästä on kyse antiableistisessa ajattelussa eli lähdetään kyseenalaistamaan, miksi jotain asiaa pidetään normina.
Suuri valhe vammaisuudessa -kirjassa murretaan ajatusta siitä, että vammaisuus olisi jotenkin traagista.
Irti tehokkuudesta
Ableismi näkyy Leinosen mukaan myös vahvasti työelämässä: ihmisiä, joilla on vamma, halutaan näennäisesti töihin, mutta todellisuudessa työelämä ei jousta, ja siellä pysyminen voi olla jatkuvaa taistelua.
– Kuulutko työelämään, jos et jaksa tehdä täysmittaista kahdeksan tunnin työpäivää? Kaikilta vaaditaan sata prosenttia, mielellään enemmänkin.
Työntekoa voidaan tukea mukautuksilla ja esteettömyydellä, mutta nämä vaativat tahmeaa byrokratiaa ja valvomista.
– Ja kun lopulta mukautuksia saa, joku työpaikalla ajattelee, että pääset helpommalla. Tällaisessa tilanteessa on kyse ableismiin kuuluvasta normittamisesta eli siitä, että kaikkien pitäisi pystyä samaan.
Yhteiskunnassa tehokkuutta mitataan yhä enenevissä määrin: ihmisiä arvotetaan tuotteliaisuuden perusteella. Sen vastapainoksi tarvitaan inhimillisyyttä. Leinosen mukaan tarvetta muutokselle on erityisesti vuorovaikutustilanteissa.
– Se olisi jo paljon, jos kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa jokainen vähän höllentäisi. Jokainen voisi avoimesti kertoa mihin pystyy ja mihin ei, eikä näitä kykyjä arvotettaisi, vaan ne nähtäisiin neutraaleina.
Tällainen muutos vaatii jokaiselta tarkkanäköisyyttä ja kykyä itsereflektioon, eikä se ole helppoa. Leinonen ajattelee, että kutsu antiableistiseen työhön koskee erityisesti vammattomia ihmisiä.
– Pointti ei ole se, että kerryttää asiantuntijuutta vammaisuudesta ja ableismista, vaan opettelee vammattomana hahmottamaan erilaisia syy-seuraussuhteita ja pohtimaan miten oma käytös vaikuttaa muihin ihmisiin.
Moniäänisyys voimavaraksi
Tietokirjan kirjoittaminen aiheesta, joka koskettaa itseä ja tulee iholle, ei ollut helppoa. Urakan jälkeen Leinonen ymmärtää, miksei vastaavia teoksia juuri ole vammaiskentällä.
– Kirjoittaessa tuli tilanteita, joiden huomasin koskettavan minun elämääni, mutta samalla tiesin, että kaikki eivät koe näin.
Leinonen tunnistaa, että vammaisuuteen liittyviä kysymyksiä on kovin paljon, ja keinot tarttua niihin niin moninaiset, että keskusteluissa on vaikea löytää yhteistä ääntä.
– En koe moniäänisyyttä ongelmana, vaan tarvitsemme erilaisia kokemuksia sekä tutkittua tietoa. Ja niitä, joilla on kokemusta lainsäädännöstä ja vaikuttamisesta.
Vaikuttavaa keskustelua, yhteisöllisyyttä ja vertaistukea on löytynyt Instagramista.
– Instagramista voi löytää käsitteitä asioille, joita moni kelailee omassa päässään. Siellä käydään aidosti merkittävää yhteiskunnallista keskustelua.
Vaikuttamisen keinot ovat muuttuneet, vaikka Leinosen mukana vammaisliikkeen viesti ”Ei mitään meistä ilman meitä” on pysynyt samana.
– Kalle Könkkölän aikaisilla vaikuttajilla oli käytössään erilaiset työkalut ja toimintakenttä. Ehkä nyt on meneillään murrosvaihe.
Millaisen murroksen kynnyksellä olemme?
– Suuri valhe vammaisuudesta -teokselle oli helppo löytää kustantaja. Kustantamot ehkä tunnistivat, että seuraavaksi keskusteluun on nousemassa vammaisuus- ja esteettömyysasiat, Leinonen miettii.
Niin, onko nyt vammaisten vuoro vähemmistönä nousta esiin?
– Ehkä olemme kynnyksellä. Jää nähtäväksi.
Kohti mukavuusaluetta
Leinonen kokee, että hänellä on ollut resursseja ja mahdollisuuksia tarttua asioihin, olla osa muutosta. Elämässään hän on usein mennyt kohti asioita, jotka ovat vähän ärsyttäneet: politiikkaan Leinonen lähti mukaan, kun Juha Sipilän hallituskaudella tuntui, että jotain oli tehtävä. Hän liittyi Vihreiden jäseneksi, ja eteni viestintätehtävistä Bella Forsgrénin kampanjapäälliköksi vuonna 2019. Kun Forsgrén valittiin kansanedustajaksi, Leinonen lähti Forsbergin eduskunta-avustajaksi.
– Se oli kyllä erikoinen eduskuntakausi. Oli korona ja Ukrainan sota. Meiltä vaadittiin kriisinkestävyyttä koko ajan.
Leinonen on nyt 34-vuotias. Hän pohtii, että välillä voisi pysyä omalla mukavuusalueella.
– En enää jaksaisi touhottaa koko ajan. Haluaisin oman työhuoneen, paikan missä voin taiteilla.
Leinonen on kumppaninsa kanssa palannut juurilleen lapsuuden kotikylän Kinkomaan viereiseen Säynätsalon saareen Päijänteellä. Toivottavasti uusi koti on paikka, jossa on tilaa kiireettömyydelle ja läsnäololle.
Riikka Leinonen
Harrastan: Esiinnyn runoduossa ja haluaisin taas jatkaa maalaamista akvarelleilla tavoitteellisemmin. Mutta eniten aikaa menee varmaan yhteiskunnallisten asioiden pohtimiseen ja niistä keskustelemiseen.
Elämässä minua kannattelee: Tykkään näyttävistä vaatteista, haluan laittaa hienoja asioita päälle, koreilla. Elämästä ja asioista saa nauttia.
Minkä taidon haluaisit osata: Haluaisin uudessa kämpässä oppia tekemään pintaremppaa, lähinnä maalata seiniä ja kattoja!
Mitä sanaa tai sanontaa käytät liikaa: Jösses!
Tätä ilman päivä ei lähde käyntiin: Presso-pannukahvi kauramaidolla.
Tilit, joita suosittelen seuraamaan sosiaalisessa mediassa: Instassa @samisykko tuo aina iloa päivään. @selinanera on nouseva nuori vammainen poliitikko. Lisäksi kiinnostaa poliisihevonen @stadihannes ja sen kohtaamiset muun muassa ruuankuljetusrobottien kanssa.
Teksti ja kuvat: Elisa Kaartinen
