Ruotsalainen Linda Sandström, 33, vaikeni vuosia koulukiusaamisesta, vammastaan ja siitä, kuka todella oli. Aikuisena hän on löytänyt äänensä ja jakanut tarinansa ihmisille ympäri maailmaa.
Voit myös kuunnella jutun luettuna tästä.
Olen aina asunut Piitimessä, pienessä 20 000 asukkaan kunnassa Norrbottenin läänissä Ruotsissa. Kesäisin Piitime on upea. Keskustan läpi kulkee joki, jonka rannalla rakastan istua katsomassa auringonlaskuja. Mutta talvisin tällä ei tapahdu juuri mitään. Ajan saa kulumaan lähinnä urheilemalla.
Olenkin aina ollut vähän urheiluhullu. Olen harrastanut juoksua, yleisurheilua ja judoa, jota isäni valmensi. Vaikka urheilulajeja ei lapsuudessani oikein osattu soveltaa, ainoa laji, jota en pystynyt harrastamaan, oli jääkiekko. Halusin olla jääprinsessa, mutta tasapainoni ei ollut riittävän hyvä. Muutoin cp-vammani ei vaikuttanut liikkumiseeni paljoakaan.
Pääsin elämässä melko pitkälle miettimättä vammaani. Kielsin sen olemassaolon pitkään, enkä halunnut ottaa vastaan minulle tarjottua apua tai palveluita. En myöskään lapsena ja nuorena täysin ymmärtänyt, mitä cp-vamma kohdallani tarkoitti.
Muut lapset huomasivat
Piitime voi kuulostaa idylliseltä paikalta kasvaa, mutta lapsuuteni siellä oli surullinen, yksinäinen ja vaikea.
Maailmani murtui kun menin kouluun. Vaikka itse kielsin vamman olemassaolon, muut lapset huomasivat vammani ja minut nähtiin erilaisena. Minua tönittiin, lyötiin, suljettiin pois ryhmästä. Alakoulun ensimmäisillä luokilla kiusaamiseen yritettiin puuttua: vanhempani ja opettajani puhuivat kiusaajien vanhemmille. Asiat eivät kuitenkaan muuttuneet paremmiksi, päinvastoin.
Viidennellä ja kuudennella luokalla kiusaaminen vain paheni. Yksi kiusaajista haki muilta hyväksyntää piinaamalla minua. Voin todella huonosti ja oireilin fyysisesti. En edes yrittänyt kertoa kiusaamisesta kenellekään. Minulla ei ollut sanoja sille, mitä tapahtui päivittäin ja ajattelin, ettei kukaan uskoisi minua. En luottanut kehenkään. Toivon nyt, että olisin puhunut, mutta vaikenin. Pidin surun sisälläni.
Kiusaamista kesti koko peruskoulun ajan. Jossain vaiheessa mukana oli koko luokka, en koskaan päässyt osaksi porukkaa. Minulla ei ollut lapsuudessa omanikäisiä ystäviä, olin aina aikuisten seurassa. Heidän kanssaan olin turvassa.
Kun jokin asia jatkuu vuosia, siitä tulee normaalia. Raja sen välillä, mikä on oikein ja hyväksyttävää, muuttuu häilyväksi. Olin kiusattu ja se oli minulle normaalia.
Unelma voi muuttua
Kiusaaminen loppui vasta mennessäni lukioon. Siellä kukaan ei tuntenut minua entuudestaan ja sain olla rauhassa. Sain tilaa unelmoida.
Lukiossa myös energisyyteni lisääntyi ja toimintakykyni parani juoksuharrastuksen myötä. Tämä rohkaisi minua tavoittelemaan lapsuuden unelmaani: minusta tulisi fysioterapeutti.
Ruotsissa fysioterapeutiksi opiskellaan yliopistossa. Sinne pääseminen vaati ahkeraa opiskelua, sillä tarvitsin lukion kahden viimeisen vuoden jokaisesta kurssista parhaan mahdollisen arvosanan, jotta pisteeni olisivat riittäneet. Opiskelin, pänttäsin, sain tarvittavat arvosanat ja lukion jälkeen aloitin yliopistossa.
Fysioterapiaopinnot olivat unelmien täyttymys, mutta vammaani ei täysin ymmärretty yliopistossa. Teorian opiskelussa ei ollut ongelmia, mutta käytännön tekniikoiden opettelussa olisin kaivannut apua. Jouduin itse etsimään tarvitsemani tuen, ja siihen meni valtavasti energiaa.
Se, ettei Ruotsissa terveys- ja sosiaalitieteiden koulutusohjelmissa osata ottaa huomioon opiskelijoita, joilla on fyysinen vamma, näkyi myös valmistumiseni jälkeen. En löytänyt vammani vuoksi töitä fysioterapeuttina. Työnantajilla ei ollut eikä ole tietoa vammoista. Työelämässä ei ole harmaata aluetta: joko pystyt kaikkeen tai et mihinkään.
Minulla kävi tuuri, kun sain töitä valmistumiseni jälkeen ja löysin työnantajan, joka ymmärtää mihin vammani vaikuttaa ja mihin ei. Työskentelen tutkimusassistenttina Lundin yliopistossa.
Vaikka välillä kaipaan nykyiseen työhöni fyysisyyttä, olen tyytyväinen. Tämä on uusi unelmani.
Ymmärrystä kognition vaikeuksista
Työhöni kuuluu tapahtumien järjestämistä, tiedottamista ja eri tutkimuksissa avustamista. Pyrimme lisäämään terveydenhuollon ammattilaisten ymmärrystä cp-oireyhtymästä ja siihen liittyvistä haasteista, kuten kognition vaikeuksista.
Omaan cp-vammaani liittyy kognitiivisia haasteita. Minun on esimerkiksi vaikea vastaanottaa suurta määrää tietoa kerralla. Tilanteet, joissa on paljon ihmisiä ja taustahälinää, tuntuvat sekavilta, enkä aina ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu.
Luulin pitkään, että tämä on normaalia ja minun pitäisi vain selviytyä näistä tilanteista. Kun aikuisena tein kognitiivisia taitoja mittaavan testin, moni asia loksahti paikoilleen: aivoni käsittelevät tietoa vähän eri tavalla kuin useimpien muiden.
Tietoisuus kognitiivisista taidoistani on auttanut löytämään sopivia työskentelytapoja. Osaan pyytää pilkottuja ohjeita ja riittävästi taukoja tai tarvittaessa etsiä rauhallisen nurkkauksen työntekoa varten.
Haluaisin puhua tästä aiheesta enemmän, mutta se tuntuu olevan hieman tabu.
Voimaantumista salilla
Haluan kertoa myös kokemastani kiusaamisesta, koska ihmiset eivät aina ymmärrä miten kiusaaminen vaikuttaa ihmiseen. Minuun kokemukseni vaikuttavat edelleen, ja tarvitsin apua päästäkseni eteenpäin.
Kiusaamisen vuoksi kehonkieleni oli pitkään todella sulkeutunut. Kun ihmiset yrittivät tutustua minuun mutta eivät saaneet vastakaikua, he lähtivät. En nuorena aikuisena osannut vastata ihmisten ystävällisyyteen ja jäin usein yksin. Kun on vuosia kasvattanut ympärilleen kuorta, sen avaaminen on liian rankkaa yksin. Mutta yksikin ihminen voi saada kuoren rakoilemaan ja yksinäisyyden kierteen katkeamaan.
Syksyllä 2023 halusin kuntosalille jonkun tuekseni katsomaan, että teen liikkeet oikein. Salillani oli vapaana vain yksi personal trainer ja varasin hänet. Hän on tukenut ja kannustanut minua, pysynyt vierelläni. Hän mursi kuoreni. Häneen voin luottaa.
Ja kun luottaa yhteenkin ihmiseen, on helpompaa olla avoin myös muille. Ja kun uskaltaa olla avoin, ihmiset tulevat luokse. Nykyään kuntosalilla ihmiset, jotka eivät ennen tervehtineet minua, pysähtyvät juttelemaan. Pystyn osallistumaan keskusteluun ja näyttämään, että haluan oppia heistä lisää.
Vaikka sosiaaliset tilanteet ja ihmissuhteiden muodostaminen voivat edelleen jännittää minua, näen, miten valtavasti olen mennyt eteenpäin. Ikinä ei ole liian myöhäistä oppia uusia taitoja.
Tytöksi, joka tiesin aina olevani
Osana työtäni olen pitänyt sadoille ihmisille kokemuspuheenvuoroja cp-vammasta ja lapsuuteni kiusaamiskokemuksista. Yhdellä esitysdialla on kuva minusta koululaisena: tukkani on tumma ja lyhyt, päälläni on musta puvuntakki ja kauluspaita.
En ole koskaan hävennyt elämääni poikana, mutta tiesin jo 7-vuotiaana, että olen tyttö. Minun oli vaikeaa hyväksyä, että ympäristö näki minut toisin kuin mitä tiesin olevani.
Pyöritin näitä asioita mielessäni vuosia. Vaikenin taas, en kertonut kellekään. Minun piti oppia, että vain minun mielipiteelläni oli tässä asiassa merkitystä, vain minä tiesin totuuden. Silti asian esiintuominen läheisilleni oli vaikeaa.
Toivon, että vanhemmilla olisi rohkeutta kysyä nuoren elämästä. Avata keskustelu ja murtaa hiljaisuus. Jos vanhempani olisivat kysyneet, olisin kertonut. Lapsuudessani 1990-lu-vulla seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus ei ollut esillä. Onneksi nyt on toisin.
Aloitin korjausprosessini viisi vuotta sitten. Matka on ollut pitkä ja vamma on tuonut siihen omat haasteensa.
Olisin voinut muuttaa sukupuoleni leikkauksessa, mutta se sisälsi liikaa riskejä. Voin elää naisena ilman leikkaustakin.
Marraskuussa 2023 sukupuoleni vahvistettiin juridisesti. Nyt olen virallisesti se tyttö, joka aina tiesin olevani, ja minua ei pysäytä mikään.
Olen 33-vuotias ja käynyt läpi elämänkoulun, jossa olen oppinut tuntemaan itseni. Tämä on prosessi. En ole valmis ja opin jatkuvasti lisää. Toivon, että parin vuoden päästä minulla on enemmän ystäviä ja tulevaisuudessa parisuhde.
Jos haluan jotain jakaa muille, niin tämän: ihmisille pitää antaa mahdollisuus auttaa. Meidän tyttöjen ei tarvitse pärjätä yksin.
Teksti: Elisa Kaartinen
Kuvat: Lissu Kiviniemi ja Linda Sandströmin kotialbumi
