Julkaistu 19.5.2021
CP-liitto on osallistunut tämän kevään ajan vammaispalvelulainsäädännön uudistamiseen liittyviin kuulemistilaisuuksiin. Keskiviikkona 19. toukokuuta käsiteltiin lyhytaikaiseen huolenpitoon ja päiväaikaiseen toimintaan liittyviä pykäliä.
Lyhytaikaisen huolenpidon § 14 osalta pidämme hyvänä lähtökohtana, että uuden lain mukainen lyhytaikainen huolenpito olisi jatkossa subjektiivinen oikeus ilman diagnoosirajoja ja sitä on tarjolla kaiken ikäisille ihmisille. On hyvä, että vammaisuuden kuvaamisen lähtökohtana on henkilön suhde ja mahdollisuudet osallistua ympäröivään yhteiskuntaan.
Jotta lain tarkoittama palvelu vastaisi perheiden tarpeita ja toteutuisi perheille sopivana ajankohtana, on aina kartoitettava perheen kokonaistilanne ja pidettävä huolta riittävistä resursseista myöntää palvelu perheen yksilöllisen tarpeen mukaan.
Vanhemmilla tulee myös olla tosiasiallinen mahdollisuus pitää viikonloppuvapaita. Saamiemme palautteiden mukaan on kaupunkeja, joissa palveluseteleiden arvo ei riitä kattamaan palvelun käytöstä viikonloppuna aiheutuvaa kustannusta. Tällöin lain tarkoitus ei toteudu. Vanhemmilla on myös harvoin mahdollista pitää arkena vapaapäiviään työ- ja perhe-elämän takia.
Lisäksi painotamme, että erityisesti lapsille on oltava tarjolla monipuolisia ikätasoon sopivia lyhytaikaisen huolenpidon paikkoja. Jos hoito järjestetään muualla kuin kotona, on tärkeää huolehtia sopivista kuljetuspalveluista kodin ja hoitopaikan välillä yksilöllisen tarpeen mukaan.
Päiväaikaiseen toimintaan liittyvään § 15 kiinnitimme huomiota, että vammaispalvelulaki on erityislaki ja haluamme korostaa sen merkitystä suhteessa sosiaalihuoltolakiin ja lakiin kuntouttavasta työtoiminnasta. Vammaisella henkilöllä on oltava oikeus päiväaikaiseen toimintaan, jos hän toimintarajoitteensa vuoksi tarvitsee erityistä sosiaalisen vuorovaikutuksen ja osallisuuden turvaavaa sekä toimintakykyä ylläpitävää palvelua, jota ei järjestetä jonkun muun lain mukaan.
Pidämme tärkeänä, että erityisesti nuorten tilanne selvitetään huolellisesti, kuten Kelan ammatillisen kuntoutuksen tarjoamat mahdollisuudet opiskelun ja työllistymisen edistämisessä. Yllättävän nuoretkin ihmiset ohjautuvat päivätoimintaan, jos opiskelumahdollisuus on automaattisesti suljettu heidän kohdaltaan pois sen enempää selvittämättä.
Sopivan ja tarkoituksenmukaisen päivätoimintapaikan valinnassa on otettava huomioon, että eri tavoin vammaiset ihmiset ovat heterogeeninen ryhmä. On oltava monipuolisesti erilaisia päivätoiminnan paikkoja, ei vain yhdenlaista päivätoimintaa. Ryhmän tulee olla sopiva vammaisen henkilön sosiaaliseksi yhteisöksi esimerkiksi ikärakenteensa tai osallistujien kognitiivisen tason perusteella. Jotta ryhmässä voidaan vastata tarpeeseen, olisi hyvä, että ryhmän henkilöillä on samantyyppisiä tarpeita.
Edustamamme kohderyhmän ihmisten kohdalla on kiinnitettävä erityistä huomiota mahdollisuuteen tulla kuulluksi käyttämällään kielellä tai kommunikointikeinolla ja saada näihin tarvittava tuki. Myös matkat päivätoimintaan on toteutettava palvelunkäyttäjän terveyden ja toimintakyvyn edellyttämällä tavalla.
Päivätoiminnan palveluita tulee olla saatavilla eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa.
Osallistujille ei tule asettaa mekaanisesti yläikärajaa, vaan jokaisen ihmisen tilanne tulee tarkastella yksilöllisen tarpeen mukaan. Toteamme, että työssäkäynti ei myöskään enää rajaudu vain vanhuuseläkkeen alkamisikään. Kun ihminen ei ole ollut työelämässä, vaan esimerkiksi ollut päivätoiminnan pitkäaikainen kävijä, hänen sosiaaliset suhteensa pohjautuvat päivätoiminnan yhteisöön. Hänelle ei ole samalla tavoin avoimena työelämän jälkeisiä verkostoja kuin työelämässä olleilla. Päivätoimintaa tulisi mielestämme voida saada myös yli 65-vuotiaana, jotta voidaan turvata yhdenvertainen osallisuus myös vammaisille ikäihmisille.
Päivätoimintaa tulee kehittää edelleen ja lainsäädännössä olisi hyvä huomioida tulevaisuuden tarpeita. Voisiko päivätoiminta toimia joustavampana alustana, joka mahdollistaisi uudella tavalla eri elämäntilanteissa ja tarpeiden mukaan rinnalla myös opiskelua ja esimerkiksi osa-aikaista työelämää? Ihmisen elämä, tai päivätoiminta, ei ole eikä saa olla “putki”, johon vain päädytään peruskoulun jälkeen. Eri palveluista voidaan muodostaa vammaisen henkilön tarpeen mukainen kokonaisuus eri elämän vaiheissa ja näin tukea ja vahvistaa joustavammin hänen osallisuuttaan ja yhdenvertaisuuttaan yhteiskunnassa.
Lopuksi totesimme, että päivätoiminnan järjestämistavassa on otettava huomioon, että siihen varataan riittävästi resursseja ja että palveluseteli ei voi olla ainut vaihtoehto vammaiselle henkilölle, kuten jotkut kaupungit ovat linjanneet asiaa.
