Psykologi Tuomas Hakamäki muistuttaa, että vammaisuuden selittämisestä ei saisi tulla apua hakevalle taakkaa.
Kun ihmisellä on kehoon vaikuttava diagnoosi, hoitosuunnitelmassa huomioidaan fyysinen puoli. Hoitosuunnitelmaan sisällytetään fysio-, toiminta- ja/ tai puheterapiaa. Psyykkinen puoli jää usein huomiotta.
Myös cp-vamman liitännäisoireena voi esiintyä masennusta tai ahdistuneisuutta. Mielenterveysongelmat eivät ole automaatio, mutta valtavirrasta poikkeavat toimintatavat voivat käydä mielelle raskaiksi.
– Sopeutuminen elämään apuvälineiden ja esteettömien ympäristöjen kanssa vaatii oman henkisen kamppailunsa, psykologi Tuomas Hakamäki myöntää.
Hakamäki toivoo, että vammaisuutta koskevista asioista tulisi jonain päivänä itsestäänselvyyksiä. Tärkeintä hänen mukaansa on se, että vammaisuuden selittämisestä ei tule avunhakijalle itselleen taakkaa.
Auttaja tarvitsee riittävästi tietoa
Vammaisen asiakkaan kohdalla on mietittävä monia seikkoja.
– Herää kysymys siitä, millaiset valmiudet mielenterveystahoilla on hoitaa eri tavoilla vammaisia asiakkaita, Hakamäki pohtii.
– Toivoisin, että toimintarajoitteet olisi huomioitu jo vastaanottotiloissa ja esteettömyydessä. Avunantajalla pitäisi olla myös tarpeeksi tietoa ja tietotaitoa vammaisuudesta, Hakamäki pohtii.
Psykologiassa on monia erilaisia koulukuntia ja haaroja, mutta Hakamäen mukaan ne ovat asiakkaalle toissijaisia.
– Koulukuntia on niin paljon, että niiden mukaan ei kannata lähteä rajaamaan. Ei ole tarkoitus, että asiakas ensin opettelee kaikkien koulukuntien erot ennen hakuprosessia. Ammattilainen on ammattilainen koulukunnasta riippumatta. Tärkeintä on, että kemiat kohtaavat, hän vakuuttaa.
Hoitokontaktien kuormittavuus
Sairauden tai vamman kanssa elävällä ihmisellä saattaa olla monia hoitokontakteja. On tärkeää tiedostaa, jos ne ovat kuormittavia ja osata sanoa asiasta.
– Oma jaksaminen on tärkeää. Avun ei ole tarkoitus olla kuormittavaa. Ammattilaisten kanssa on hyvä pohtia asiaa ihmislähtöisesti, Hakamäki ohjeistaa.
Avunsaajaa voi auttaa, jos terapiatapaamiset järjestyvät etänä tai jos terapiajärjestäjät kommunikoivat keskenään, jotta asiakkaan ei tarvitse viestittää kaikkea jokaiselle erikseen.
Pohdinnat yhteiskuntarakenteiden ableismin eli vammaissyrjinnän purkamisesta vetävät Hakamäen hiljaiseksi. Vammaisuuskokemuksia on yhtä monta kuin vammaisiakin. Hän toteaa, että toiveet ja nykyhetki eivät kohtaa.
– Psykoterapiaa voi saada Kelan myöntämänä kolme vuotta. Jos se ei riitä, sitä haetaan toiset kolme vuotta. Apuja on olemassa, mutta yhteiskunta vaatii koko ajan todistuksia avuntarpeesta. Se käy kuormittavaksi, mutta sille ei ole tällä hetkellä kiertotietä, hän harmittelee.
Avun tarve saattaa myös tulla yllättäen, ilman että siihen olisi osannut varautua.
– Ei ihminen ajattele, että puolen vuoden tai vuoden päästä tarvitsen apua. Yhteiskunnan järjestelmän pitäisi pystyä reagoimaan tarpeeseen hetkessä, mutta sitä se ei nyt tee. Jonot ovat tosi pitkät, Hakamäki toteaa.
Vammaisuus osana identiteettiä
Hakamäki sanoo, että on hyvä tietää omat vahvuutensa ja toimia niiden pohjalta. Toki hän tiedostaa yhteiskunnan hankalat rakenteet. Hän liputtaa eri järjestöjen puolesta vertaistuen ja tiedon lähteinä, mutta rohkaisee myös hakeutumaan ammattiauttajien piiriin, jos sitä yhtään miettii.
– Itsensä voi oppia fokusoimaan uudestaan. Nähdä itsensä osana uutta ihmisryhmää. Vertailu muihin on kuitenkin turhaa.
Hakamäellä itsellään on nuoruudessa todettu ms-tauti. Hän liikkuu nykyään pyörätuolilla. Ms-tauti ei ole vaikuttanut Hakamäen tulevaisuuden haaveisiin, nuoruudessa tai nyt. Hänen oma aktiivisuutensa on ollut siihen isona syynä.
– Olen hakeutunut minulle sopiviin paikkoihin, mutta myös avannut suuni oikealla hetkellä, jos jokin asia on täytynyt muuttaa toimivammaksi. Haluan välittää rohkeasti eteenpäin -meininkiä, vaikka se ei aina olisi helppoa.
Hakamäki sanoo myös laajan tukiverkon olevan avuksi.
– Tukiverkostot koostuvat esimerkiksi perheen ja ystävien lisäksi muista vertaisista ja ihmisistä, joilla on muita sairauksia, mutta myös eri syistä pyörätuolissa olevista ja apuvälineitä käyttävistä.
Hänellä on myös neuvo.
– Jokaisella on synkkiä hetkiä, eivätkä ne automaattisesti vaaranna mielenterveyttä. On hyvä löytää itselleen mieleiset voimavarat.
Teksti: Nelli Spännäri
Kuvat: Nelli Spännäri ja freepik.com
Mielenterveys ei ole vain ongelmia
Nuorten Mielenterveysseura Yeesi ry:llä työskentelevästä Julianna Brandt-Smalista on tärkeää, että nuoret pystyvät ilmaisemaan itseään.
Sisään kahvilan ovista astelee hymyilevä, vasta naimisiin mennyt nuori nainen. Julianna Brandt-Smal työskentelee Nuorten Mielen[1]terveysseura Yeesissä verkkotyön asiantuntijana eli pyörittää esimerkiksi nuorille suunnattua Sekaisin-chattia.
Yeesissä Brandt-Smal on töissä siksi, koska arvot ja käsitys mielenterveydestä kohtaavat.
– Mielenterveys on jotakin, mikä on kaikilla. Se voi olla myös neutraalia tai positiivista. Mielenterveys rinnastetaan usein ongelmiin, josta syntyy ajatus, että sille ei voi enää tehdä mitään, hän kertoo.
Brandt-Smalilla on henkilökohtainen kokemus vammaisuudesta oman cp-vamman myötä sekä myös vuosien saatossa tulleista mielenterveysdiagnooseista. Tällä hetkellä hänen diagnoosinsa on pakko-oireinen häiriö eli OCD.
Nuorena saa etsiä omaa polkua
Brandt-Smal on 30-vuotias ja saanut jo aikaan paljon. Hänellä on takanaan niin lukio, ammattikoulu kuin yliopisto-opiskelukin. Hän on kouluttanut erilaisia yhteisöjä muun muassa vammaisuudesta ja erilaisten ihmisten kohtaamisesta. Tällä hetkellä hän opiskelee työn ohella työyhteisön kehittämistä Humakissa. Brandt-Smalilla onkin tärkeä viesti nuorille.
– Sanon aina, että nuorten ei todellakaan tarvitse tietää, mitä he haluavat tehdä loppuelämänsä. Varsinkaan, kun he ovat vasta vähän yli 16-vuotiaita. Itselläni on tällä hetkellä menossa plan Ö, Brandt-Smal naurahtaa.
Yeesi opettaa nuorille voimavarojen käyttöä. Brandt-Smal kertoo, että nuoret hakeutuvat keskustelualustoille, koska haluavat parantaa omaa ja toisten mielenterveyttä. Mielenterveys ei ole vain ongelmia
– Yeesiltä ei saa kahdenkeskistä keskusteluapua. Nuoret hakevat meiltä ja verkko[1]alustoiltamme vertaistukea. Siellä he voivat saada kokemuksen, että mielenterveysongelmat, kuten masennus, ei tee ihmisestä niin sanotusti ”menetettyä tapausta”, Brandt-Smal tiivistää.
Verkon avulla Yeesi pystyy tavoittamaan nuoria ympäri Suomea. Nuoret pääsevät puhumaan keskustelualustoilla asioistaan nimimerkeillä, eikä omaa henkilöllisyyttä tarvitse paljastaa.
– Tiedän keskustelualustoiden nuorista sen, mitä he itse valitsevat kertoa. Nuoret tietävät minun vammaisuudestani, mutta en ole varma, onko chateissä ollut muita vammaisia. Keskusteluja on käyty erilaisista sairauksista neuroepätyypillisyyteen, Brandt-Smal kertoo.
Lisää tietoa tarvitaan
Brandt-Smal haaveilee tulevaisuudessa työskentelevänsä enemmän ihmisten kanssa, joilla on vamma, sekä muiden vähemmistö[1]ryhmien kanssa. Hän toivoisi, että vammaisten lasten vanhemmille ja vammaisille itselleen tarjottaisiin alusta asti tietoa myös psyykkisen hyvinvoinnin tärkeydestä samalla tavoin kuin huolehditaan fyysisestä puolesta.
– Pitäisi kehittää materiaalia ja kertoa, miksi mielenterveyden voimavarat ovat tärkeitä ihmisille, joilla on vamma. Ehkä jopa tärkeämpää kuin vammattomille, Brandt-Smal pohtii.
Yeesi ja CP-liitto tekivät syksyllä 2022 yhteistyötä, kun syyskuussa alkaneiden kuukausittaisten nuorten iltojen ensimmäisenä teemana oli mielenterveyden edistäminen. Brandt-Smal veti keskustelua.
Hänellä on myös kokemusta siitä, millaista on keskustella mielenterveydestä ammattilaisen, jolla on vamma, kanssa.
– Minulla oli Tampereella asuessani sattumalta psykoterapeutti, joka oli pyörätuolissa. Tajusin, että hänellä on ymmärrys ableismista eli vammaissyrjinnän kokemuksesta. Aloin siinä hetkessä miettimään, millainen vaikutus sillä on, kun mielenterveysalan auttaja on vammaisella vammainen. Olen joutunut terapiassa selittämään vammaisuuden kokemustani ja se vie aikaa, Brandt-Smal muistelee.
Hän kannustaakin vammaisia ihmisiä hakemaan esimerkiksi psykoterapeuteiksi, jos mielenterveysasiat kiinnostavat.
Brandt-Smal on kamppailut vuosien varrella vammaisuutensa kanssa. Hänen on täytynyt todistella vammaisuuttaan toisille sekä Kelalle. – Vammaisuuttani ei ole uskottu, koska en ”näytä vammaiselta”. Toisaalta jotkut ovat suoraan sanoneet, että kyllähän sen nyt näkee. Olen löytänyt itselleni sopivan välin. Tykkään olla vammainen, koska keksimme luovia tapoja olla olemassa. Toisaalta tuntuu, että olen koko ajan joko kysymys- tai huutomerkkitilassa. Joskus haluaisin vain olla, hän toteaa.
Teksti ja kuvat: Nelli Spännäri
