Emma Sofianna Söderholmin esikoiskirjassa puhutaan suoraan ja kaunistelematta nuorten päihde- ja mielenterveysongelmista.
Tässä haastattelussa puhutaan mielenterveyden haasteiden lisäksi siitä, miten Söderholmista lopulta tuli esikoiskirjailija, ja miten cp-vamma on siihen vaikuttanut (juonipaljastus: ei mitenkään).
Esikoiskirjasi, nuorille suunnattu Edes hetken elossa julkaistiin toukokuussa 2020. Millainen kirjan kirjoitusprosessi oli?
– Työstin tekstiä yhteensä seitsemän vuotta. Kirjoitusprosessi oli yllättävänkin pitkä. Kirjoitin ensimmäisen raakaversion käsikirjoituksesta jo vuonna 2013. Olin tuolloin kuullut editoinnista, mutten tiennyt, mitä se käytännössä tarkoittaa. Hakeuduin seuraavana vuonna Oriveden Opiston monimuotolinjalle työstämään tekstiä. Aina kun jäin tekstin kanssa jumiin, lähettelin sitä kustantamoihin. Ehdin saada monia hylsyjäkin ennen kuin sain editoitua tekstin siihen kuntoon, että se meni läpi. Myöhemmin ymmärsin, että olin aiemmin tarjonnut hyvin keskeneräistä tekstiä. Nyt olen kiitollinen, etteivät aiemmat versiot menneet läpi, vaikka aina hylsyn saadessa se kirpaisikin, ja tokeneminen vei aikansa. Olen myös huomannut, että jotkin tekstit vaativat pidempää kypsyttelyä kuin toiset, eikä seitsemän vuotta ole välttämättä ollenkaan pitkä aika työstää romaania.
– Hylsyjen lisäksi sain lopulta rohkaisevaa palautetta ja editointiohjeita pienemmältä kustantamolta. Remontoin tekstin kunnolla, ja korjauskierroksen jälkeen tarjosin tekstiä taas kustantamoille. Otava olikin yllätyksekseni kiinnostunut.
– Nuortenkirjallisuus genrenä valui siihen luonnostaan. Koen nuorten maailman edelleen läheiseksi itselleni, ja luen mieluusti juuri nuortenkirjallisuutta.
Miltä tuntui nähdä oma hengentuotos lopulta kaupan hyllyllä?
– Koronatilanteen vuoksi en ihan heti päässyt kurkkimaan kirjaa hyllyssä, mutta kävin sitä kyllä kesän aikana katsomassa. Oli se aika epätodellinen fiilis. Olin ehtinyt odottaa hetkeä niin pitkään, että tuntuu edelleen välillä uskomattomalta, että kaupasta tai kirjastosta voi jollekulle tarttua omatekemä teos mukaan.
Millaista palautetta olet saanut?
– Monenlaista palautetta on tietysti tullut, mutta omiin korviin pääosin ihan positiivista. On ollut hauska kuulla, kuinka eri lukijat ovat tulkinneet kirjaa ja mitä kaikkea he ovat sieltä löytäneet. Välillä löydöt yllättävät itsenikin.
Sinusta kirjoitetuissa artikkeleissa cp-vamma ei ole noussut esiin. Onko tämä ollut tietoinen päätös?
– Ajattelin, ettei vammani ole ollut oleellinen tieto juuri tätä kirjaa markkinoidessa. Oma vammani on niin lieväasteinen (lievä spastinen diplegia), ettei sitä juuri huomaa, jos ei osaa katsoa. Kun olen kertonut siitä ystävilleni, reaktio on ollut yleensä ”Aijaa, onko muka? En mä oo huomannut mitään!”. Lapsena vamma ehkä näkyi selvemmin, mutta 6-vuotiaana vasempaan jalkaan tehdyn akillesjänteen pidennysleikkauksen jälkeen tietämättömät eivät sitä ole juuri huomanneet.
Onko vamma vaikuttanut kirjoittamiseesi jollain tavalla?
– Ei ole, ja koenkin kirjoittaessa suurta vapauden tunnetta. Teatterissa koin joskus vammani rajoittavan ilmaisuani. En saanut ilmaistua kehollisesti kaikkea siten, miten olisin halunnut, mutta sielläkin este on ollut enimmäkseen päässäni, luulen. Olen hyvin perfektionistinen, joten pienetkin asiat harmittivat aika tavalla. Kirjoittaessa tunnen, että mahdollisuudet ovat ilmaisun suhteen rajattomat – täytyy vain valita tarvittavat sanat paperille.
Onko vammaisuus aihe, josta haluaisit kirjoittaa?
– Edes hetken elossan työstämisestä pitämilläni tauoilla kirjoitin monia muitakin käsikirjoituksia ja yksi niistä itse asiassa käsitteli juuri cp-vammaa. En kuitenkaan ole tyytyväinen juuri tuohon käsikirjoitukseen ja ajattelin kokeilla tehdä aiheesta ihan toisenlaisen tarinan. Aihe on ollut mielessä kyllä, mutten ole vielä kerennyt tarttua toimeen sen suhteen. Näillä näkymin luulen, että tulen aiheesta kyllä joskus kirjoittamaan. Milloin, sitä en osaa vielä sanoa.
Olet kertonut, että kirjailijan ammatti oli ollut haaveenasi jo pitkään. Millaisia polkuja tiesi kirjailijaksi on kulkenut?
– Aloin kirjoittaa ensimmäistä romaanikäsikirjoitusta jo alakoulussa, kun kotiimme tuli tietokone. Hakeuduin opiskelemaan kirjoittamista vakavammin lukion jälkeen ja päädyin Oriveden Opistoon. Sen jälkeen olen opiskellut kirjoittamista myös Vantaan Sanataidekoulussa.
– Lisäksi olen harrastanut kymmenen vuotta teatteria eri harrastajateattereissa ja tähtäsin pitkään ensisijaisesti näyttelijäksi. Koen, että teatteriharrastuksestakin on ollut hyötyä kirjoittamisessa. Mielestäni kirjoittaminen ja näytteleminen ovat lopulta aika lähellä toisiaan. Kirjoittaessa sitä tavallaan näyttelee jokaisen kirjoittamansa henkilöhahmon ja tapahtumat mielessään, mutta kuvaakin tuotoksen paperille sen sijaan, että varsinaisesti esittäisi sen.
Edes hetken elossa kertoo lukion viimeisellä luokalle olevasta Elsistä, joka ajautuu käyttämään huumeita. Kirjassa käsitellään rankkoja teemoja, kuten rikkinäistä perhettä, mielenterveysongelmia, päihteiden väärinkäyttöä ja itsemurhaa. Miten päädyit kirjoittamaan tällaisista aiheista?
– Olen aina ollut aika rankkojen tarinoiden ystävä. Jostain syystä ne vetävät kirjoittajaminääkin puoleensa. Edes hetken elossaan sain idean seuratessani vierestä lähipiirissäni tapahtuvaa päihteiden käyttöä. Se pohditutti paljon. Mielenterveysnäkökulma syntyi keskustellessani niiden läheisteni kanssa, jotka kärsivät päihdeongelmista. Moni heistä kertoi syyksi käytölle sen, että he ovat koettaneet lievittää päihteillä pahaa oloaan, mihin he eivät olleet saaneet apua muualta. Olen myös ollut todistamassa hetkiä, kun apua on koetettu hakea, mutta sitä ei olekaan saatu.
– Kirjoittaminen itsessään ei tuntunut raskaalta. Koin sen hetkittäin jopa terapeuttisena. Eri henkilöhahmojen tutkiminen auttoi itseänikin ymmärtämään ilmiöitä paremmin.
Olet todennut, että nuoruudessasi ambulanssin soittaminen itsemurhaa yrittäneelle läheiselle oli jossain vaiheessa ”ihan rutiini”. Onko mielenterveysongelmiin saatavilla apua riittävästi?
– Apua on kyllä periaatteessa saatavilla, mutta siitä joutuu usein taistelemaan. Palvelut ovat ruuhkautuneet, vastaanottoaikoja joutuu odottamaan usein pitkään, tai jos niitä on, niitä on hyvin harvoin – akuutimmassa tilanteessa ei välttämättä riittävästi. Myös työntekijöistä on pulaa. Monesti, jos vointi on ehtinyt päästä kovin huonoksi, ei välttämättä jaksa taistella avun eteen ja silloin ollaan pulassa. Toivoisinkin paljon lisäresursseja ja tukea terveydenhuoltoon. Kaikilla täytyisi olla oikeus saada tarvitsemaansa apua.
Olet vetänyt mielenterveyskuntoutujille suunnattuja sanataide- ja improvisaatiotyöpajoja. Millaisia kokemuksia sinulla on näistä?
– Meillä oli ryhmissä sellainen työtapa, että ohjaajatkin osallistuivat tekemiseen samoin kuin muut ryhmäläiset. Vaikka samanaikainen osallistuminen ja ohjaaminen oli joskus hiukan haastavaakin, koin sen hyvin antoisaksi työtavaksi. Tuntui, että vähän aremmatkin osallistujat uskalsivat lopulta heittäytyä enemmän, kun ohjaajat tekivät mukana eivätkä vain tarkastelleet toimintaa ulkopuolelta.
– Tukea toimintaan saisi olla enemmän, moni toimija on pulassa ilman rahoitusta. Ja ilman toimijoita apua on taas tarjolla vähemmän. Halukkaita löytyi toimintaan hyvin mukaan ja ryhmäkoot olivat välillä suuriakin.
Olet myös itse kertonut avoimesti haasteistasi mielenterveysongelmien kanssa. Miten pidät huolta omasta mielen hyvinvoinnistasi?
– Olen lopulta saanut monenlaista apua, mutta se on välillä ollut suuren työn takana. Keskusteluapu on omalla kohdallani ollut tärkeää lääkehoidon lisäksi. Myös läheiseni ovat olleet kullanarvoinen tuki.
– Koen, että taiteen tekemisellä on ollut oma roolinsa vointini kohenemisessa. Se, että on saanut kirjoitettua vaikka parikin riviä, on ollut merkittävä asia silloin, kun vointi on ollut sillä tolalla, että mitään muuta ei ole arjessa saanut aikaiseksi. Se on tuonut iloa ja tunnetta siitä, että pystyy edes johonkin.
– Nykyisin koetan opetella työn rajaamista paremmin, sillä toisinaan innostun niin kovasti, että lepääminen ja tauot jäävät jalkoihin. Koetan pitää huolta myös siitä, että teen itselleni edes jonkin pienen mukavan asian joka päivä, vaikkei siltä tuntuisikaan. Sen lisäksi koetan hoitaa aina yhden velvollisuuden. Voimista riippuen se voi olla kuinka pieni asia tahansa. Esimerkiksi että nousen sängystä ja puen päälleni, mutta kunhan teen edes jonkin asian. Nämä asiat ovat olleet minulle merkittävä työkalu varsinkin masennuksesta toipuessa ja sen ehkäisyssä.
Suomen Kulttuurirahasto myönsi sinulle helmikuussa kahdeksan kuukauden apuraha kirjan tekemistä varten. Mitä sinulla on työn alla?
– Minulla on monia projekteja työstössä, osin päällekkäinkin. Apuraha on myönnetty yhteen tiettyyn projektiin. Tuollainen luottamuksen osoitus valoi uskoa niin apurahalla tuettuun projektiin kuin muihinkin, olen siitä Suomen Kulttuurirahastolle hyvin kiitollinen.
Emma Sofianna Söderholm
- Ikä: 29
- Syntynyt: Helsingissä
- Asuu: Vantaan Korsossa
- Mistä tunnetaan: Esikoiskirja Edes hetken elossa julkaistiin kesäkuussa 2020.
- Mistä ei tunneta: Rakkaudesta kahviin, kahvikuppi ikuistettuna myös tatuointina nilkassa.
- Motto: Mene rohkeasti unelmia kohti ja uskalla uskoa omaan juttuusi.
- Emma Sofianna Söderholm asuu Korson Ankkapuiston lähistöllä Vantaalla. Kunnostettu puisto toimii Söderholmin ulkoilualueena ja tarjoaa levähdyspaikan luovalle työlle.
Lissu Kiviniemi, teksti ja kuva
