Itsenäisyyttä voi harjoitella jo pienen lapsen kanssa hänen ikä- ja taitotason mukaisesti. Nuoren itsenäistymistä tukee vertaistuki ja avoin keskustelu.
Voit kuunnella jutun luettuna tästä.
Mervi Lahdenperä-Mustajärvi teki yli 30-vuotisen elämäntyönsä ohjaavana opettajana oppimis- ja ohjauskeskus Valterissa, joka kulki aiemmin nimellä Ruskeasuon koulu. Vuosien aikana hän ehti seurata ja tukea monen nuoren itsenäistymistä.
Lahdenperä-Mustajärven mukaan itsenäistymisen harjoittelu ei ala siitä hetkestä, kun nuori muuttaa omaan kotiin, vaan itsenäistymistä pitäisi alkaa tukea ja harjoitella jo varhaislapsuudessa.
– Opetellaan, että ei olla tekemässä asioita toisen puolesta. Annetaan tilanteiden edetä ennemmin rauhassa kuin rynnätään apuun, hän opastaa.
Esimerkkinä hyvästä väylästä harjoitella omatoimisuutta Lahdenperä-Mustajärvi muistelee entisen Ruskeasuon koulun tarjoamaa itsenäisen asumisen harjoittelujaksoa.
– Opiskelijat asuivat pari viikkoa tuettuna itsenäisesti koulun harjoittelukaksiossa. He opettelivat kaikkea laskujen maksamisesta pyykinpesuun. Heitä ohjasi toimintaterapeutti ja ohjaaja, Lahdenperä-Mustajärvi kertoo.
Jakson aikana opiskelijat usein huomasivat, miten arjen toiminnot, kuten aamupalan tekeminen ja pukeutuminen, veivät aikaa. Lahdenperä-Mustajärven mukaan moni nuori sai myös kokemuksen siitä, että häneen luotetaan ja hän pystyy. Hän toivoisi tämänkaltaisen toiminnan olevan nykyäänkin mahdollista tukea tarvitseville nuorille
– Itsenäisyyttä on myös se, että tunnistaa, milloin tarvitsee apua, Lahdenperä-Mustajärvi muistuttaa.
Tukea itsenäistymiseen
Inkluusio kouluissa eli kaikkien oppilaiden yhdenvertainen oikeus saada opetusta tavallisissa koululuokissa, on myös tukenut nuorten itsenäistymistä.
– Se, että nuori on omassa lähikoulussaan ja rakentaa sinne sosiaalisen ympäristönsä, luo halua itsenäistyä ja muuttaa omaan kotiin kuten muutkin kaverit, Lahdenperä-Mustajärvi miettii.
Myös opetussuunnitelmassa itsenäistymistä on korostettu pitkään. Omia siipiä kannustetaan kokeilemaan ja etsimään omat vahvuudet.
Lahdenperä-Mustajärvi tuo esiin, että vaikka inkluusio on ajatuksena hyvä, se ei aina käytännössä tarjoa nuoren tarvitsemaa tukea. Ongelmakohtia on myös nuorten kuntoutuksessa, joista hän tuli tietoiseksi toimiessaan CP-liiton kuntoutustoimikunnassa.
– Lapsuuden ja varhaisnuoruuden jälkeen kuntoutus vähenee radikaalisti. 16-vuotias on jo Kelan silmissä aikuinen, vaikka todellisuudessa kehitys on siinä vaiheessa vielä kesken. Cp-vamma ei poistu.
– Terveydenhuollon toimijoiden tiedot ja kokemukset cp-vammasta voivat olla hyvin puutteelliset. CP-liitto on julkaissut ongelmaan avuksi Kun potilaalla on cp-vamma -tietopaketin, Lahdenperä-Mustajärvi kiittää.
Terveydenhuollon tarjoaman palvelun lyhytnäköisyys on hänen mukaansa tämänhetkisen ongelman ydin. Lahdenperä-Mustajärvi jää mielenkiinnolla seuraamaan, miten hyvinvointialueet vaikuttavat tilanteeseen.
– On tärkeää, että tuen saanti jatkuu nuoruuden jälkeen. Se hälventäisi itsenäistymiseen liittyviä pelkoja. Tässä on yhteiskunnassamme paljon parantamisen varaa, Lahdenperä-Mustajärvi toteaa.
Avointa keskustelua ja vertaistukea
Niin nuorille kuin heidän vanhemmilleen tulisi tarjota vertaistukea itsenäistymisen kynnyksellä. Suurimmat pelot itsenäistymiseen liittyen ovat usein pärjääminen ja yksinäisyys.
– Vertaistuen avulla voidaan hälventää vanhempien pelkoa nuoren pärjäämisestä. Nuorella, jolla on vamma, on kuitenkin samanlaiset itsenäistymishalut kuin muilla samanikäisillä, Lahdenperä-Mustajärvi tietää.
Hänen mukaansa aikuisten tehtävänä on tukea nuorta löytämään kultainen keskitie oman avuntarpeen tunnistamisessa ja itsetunnon kasvattamisessa. Lähiaikuiset eivät saa omilla peloilla ja ahdistuksella tukahduttaa nuorta. Nuori tarvitsee myös työkaluja oman identiteetin rakentamisessa niin, että hän näkee itsensä suhteessa ikätovereihin unohtamatta omia tarpeitaan.
Niin vanhemmille kuin nuorille vertaistukea löytyy esimerkiksi CP-liiton sosiaalisen valmennuksen kursseilta.
– Kurssit tukevat itsenäistymistä. Ensin perhekurssien muodossa ja sen jälkeen nuorille suunnattuna, Lahdenperä-Mustajärvi toteaa.
Hän myös korostaa avoimen keskustelukulttuurin merkitystä. Hän toivoo kysymisen hyväksymisen yleistyvän. Katsetta ei pitäisi kääntää pois vaikeista aiheista, eikä mikään aihe saisi olla kielletty. Aina pitäisi voida kysyä.
Itsenäistymiseen tulisikin valmistautua pikkuhiljaa. Kyseessä ei ole suoraviivainen prosessi.
– On ihan luonnollista, että jossain vaiheessa nuori muuttaa joksikin aikaa takaisin kotiin hakemaan ponnistusvoimaa. Näin on ihan vammattomillakin nuorilla.
– On turha pelätä liikaa tulevaisuutta, Lahdenperä-Mustajärvi muistuttaa lempeästi.
Teksti: Nelli Spännäri
Kuva: Elisa Kaartinen
Yksin, vaikka kaksin
Viime syksynä Selja ja Sara Salomaa nappasivat opiskelupaikat yliopistosta ja edessä oli muutto vieraaseen kaupunkiin. Uusi arki on ollut täynnä vapautta ja uusia vastuita.
Voit myös kuunnella jutun luettuna tästä.
23-vuotiaat kaksoissiskot Sara ja Selja Salomaa muuttivat Helsingistä Jyväskylään opintojen perässä syksyllä 2022. Siskot ovat jakaneet samanlaisen elämänpolun aina välivuotta myöten.
– Minulla oli kaksi välivuotta, enkä ollut uskoa silmiäni, kun heinäkuussa 2022 näin saaneeni opiskelupaikan, Sara Salomaa kertaa.
– Oli yllätys, että pääsimme molemmat Jyväskylään opiskelemaan. Samaan kaupunkiin päätyminen oli sattumaa ja samalla helpottavaa, Selja Salomaa jatkaa.
Jyväskylä ei ollut siskoille tuttu kaupunki, mutta Sara Salomaa oli kuullut kaupungista hyvää siellä opiskelleilta tutuiltaan. Selja Salomaa kertoo Helsingistä poismuuton pelottaneen. Sinne jäivät tuttu ympäristö ja ystävät.
– Tilaisuus tarjosi kuitenkin mahdollisuuden. Ajattelin, että jos en nyt muuta, niin milloin sitten, Selja Salomaa sanoo.
Jyväskylästä molemmat siskot vuokrasivat omat kaksiot. Kuitenkin niin, että välimatka kotien välillä on vain 10 minuuttia.
– Yhteenmuutto ei ollut meille edes vaihtoehto. Kun on elänyt toisen kanssa saman katon alla kaksikymmentä vuotta, kaipaa hieman yksityisyyttä. Olemme kuitenkin läheisiä, Sara Salomaa kertoo.
Uutta kotia etsiessä heidän piti varmistaa, että asunnossa oli riittävä tila liikkumista ja apuvälineitä varten. Sopivat asunnot löytyivät lopulta helposti, noin kahdessa viikossa.
Ensimmäisinä viikkoina Jyväskylässä kaksosten äiti asui vuorotellen kummankin luona. Näin molempien uusi elämänvaihe alkoi sujuvasti. Muuttoa omaan kotiin oli odotettu.
– Olin valmistautunut, että kun saan opiskelupaikan, muutan omilleni. Odotin innolla, että pääsen sisustamaan ja hankkimaan huonekaluja kotiini. Tuntui, että olin saanut kotoa hyvät valmiudet yksin asumiseen, kiitos vanhempien opastusten ja vinkkien, Sara Salomaa kertoo.
Palveluita itsenäistymisen avuksi
Kun asunnot oli vuokrattu, siskot hakivat Jyväskylän vammaispalveluista asunnonmuutostöitä. He kertovat monien eri palveluiden selvittämisen olleen osa itsenäistymisprosessia. Tässä apuna oli sosiaalityöntekijä niin Helsingin kuin Jyväskylän päässä.
– Jyväskylässä olemme saaneet kaikki palvelut nopeasti ja palvelu on ollut hyvää. Olemme olleet tosi tyytyväisiä, siskot vakuuttavat.
Asumista ja vapaa-ajan osallisuutta varten molemmilla on henkilökohtainen avustaja.
– Saan asua yksin, mutta voin luottaa siihen, etten jää pulaan, Selja Salomaa kertoo.
– Emme olleet aikaisemmin täysin itsenäisesti hoitaneet henkilökohtaisen avun työnantajuutta ja vastuu tietysti aluksi mietitytti. Olemme kuitenkin aina saaneet apua muilta, ja loppujen lopuksi löysimme avustajat nopeasti.
Opiskelijaelämää
Opiskelut Jyväskylän yliopistossa alkoivat innostuneissa ja odottavissa tunnelmissa. Selja Salomaa aloitti yliopistolla sosiologian ja psykologian opinnot ja Sara Salomaa pääsi opiskelemaan politiikan tutkimusta. Ensimmäiset viikot sisälsivät paljon uutta ihmeteltävää. Molemmat olivat haaveilleet yliopisto-opinnoista, ja olo oli epätodellinen ja onnellinen kun haave tuli todeksi.
Selja Salomaata on opiskeluissa yllättänyt se, miten vapaasti kursseja on saanut valita.
– Saan opiskella juuri niitä asioita, joita kohtaan tunnen paloa, psykologian ja sosiologian opiskelija kertoo.
Opintojen mielekkyyttä on lisännyt myös se, että tässä vaiheessa jo tietää omat mielenkiinnon kohteensa ja tavat opiskella.
– Olen saanut selville millainen opiskelija olen, ja se auttaa minua suhtautumaan opintoihin rennosti, Sara Salomaa kertoo.
Siskosten opintoja on kevennetty. He tekevät vuodessa puolet normaalisti vaaditusta opintopistemäärästä.
– Vaikka halua olisi enempäänkin, jaksaminen ei riitä. On täytynyt hyväksyä se, että opiskelen omassa tahdissa. Väsyminen tai burn out eivät ole toivottavia. On täytynyt oppia kuuntelemaan itseään, Selja Salomaa myöntää.
Molemmilla opinnot ja väsyminen lisäävät kehon spastisuutta. He kertovat yliopistolla opettajien ottaneen hyvin heidän tarpeensa huomioon. Pidennetyn tenttiajan tai esseepalautuksen järjestäminen on aina onnistunut.
Uuteen arkeen on opintojen lisäksi mahtunut opiskelijatapahtumiin osallistumista. Erityisesti Sara Salomaalle oli tärkeää löytää koti keskustasta, sillä hän haluaa osallistua perinteisiin opiskelijatapahtumiin.
– Missään kohtaa ei ole ollut sellaista oloa, että tarvitsisi pelätä yksin jäämistä. Opiskelijatapahtumistakin löytyy todella hyvin esteettömyystiedot, Sara Salomaa iloitsee.
Vapautta ja vastuuta
Yksin asumisessa on Salomaiden mielestä parasta vapaus ja oma rauha. Samalla yksin asumiseen kuuluu vastuita, kukaan ei tee asioita puolesta.
– Olen vastuussa laskujen maksamisesta, siivoamisesta ja ruokahuollosta, Selja Salomaa miettii.
– Se on yllättänyt, miten suunnitelmallinen täytyy olla, jotta opiskelijan budjetti riittää, Sara Salomaa toteaa.
Kotiutuminen uuteen kaupunkiin on sujunut hyvin, ja läheisten tuki on ollut tässä merkittävää. Sara ja Selja Salomaan vanhemmat ovat tukeneet nuorten naisten itsenäistymistä ja uskoneet heidän pärjäävän.
– Muuttomme omaan kotiin oli heille aina itsestään selvää, molemmat kiittävät.
Salomaan siskot korostavat sitä, että vammaisilla nuorilla on yhtäläinen halu itsenäistymiseen, ja että heille täytyy antaa mahdollisuus kokeilla.
– Muutos varmasti aiheuttaa tunteita laidasta laitaan, mutta sitä ei kannata pelätä. Elämä kyllä kantaa, Selja Salomaa kannustaa.
Teksti: Nelli Spännäri
Kuva: Lissu Kiviniemi
