Näkeminen on paljon muutakin kuin sitä, kuinka tarkasti ja selkeästi näemme. Toiminnallinen näkö muodostuu silmien ja aivojen yhteistyöstä, siitä kuinka silmä toimii, kuinka yhteydet silmistä aivoihin toimivat ja kuinka aivot pystyvät käsittelemään sekä tulkitsemaan näkötietoa. Kun kaikki osaset toimivat hyvin, voimme hetkessä muodostaa kokonaiskuvan ympäristöstämme ja ymmärtää sen mitä näimme.
Toiminnallinen näkeminen ja sen arviointi sisältää useita tarkisteltavia asioita, joista on hyvä tietää. Näitä ovat silmämotoriikan toimivuus, näöntarkkuus lähelle ja kauas, kontrastiherkkyys, värien näkeminen, stereo-näkö, näkökenttä ja juovastonäöntarkkuus.
Lisäksi arvioidaan, haittaako häikäistyminen näkemistä tai onko hämärässä näkeminen vaikeaa. Samalla voidaan arvioida näönvaraista hahmottamista, lukemista, liikkeen näkemistä, ilmeiden näkemistä, valaistuksen tarvetta eri tilanteissa ja muiden aistien hyödyntämistä.
Arvioinnin pohjana käytetään lapsesta saatavilla olevia ennakkotietoja. Esimerkiksi silmälääkärin tutkimuksessa saadaan tietoa silmien rakenteesta ja mahdollisten silmälasien tarpeesta. Kodin, koulun ja kuntoutuksen ammattihenkilöstön havainnot näkemisestä eri toimintatilanteissa sekä lapsen oma kokemus ovat myös tärkeitä.
Aivoperäisen näkövamman eli toiminnallisen näön ongelmien riski lisääntyym kun lapsella on neurologinen vaurio. Eräissä tutkimuksissa on arvioitu, että jopa 65–90 prosentilla lapsista, joilla on cp-vamma, olisi jonkinasteisia näkemisen ongelmia. Aivoperäinen näkövamma tarkoittaa, että näön heikkouden syy ei ole itse silmässä, vaan aivoissa sijaitsevan näköjärjestelmän osissa, jotka vastaavat näköaistin kautta saadun tiedon käsittelystä ja tulkinnasta.
Aivoperäinen näkövamma ei ole yhtenäinen diagnoosi. Näönkäyttö on yksilöllistä, ja riippuu siitä, missä kohtaa ja millä laajuudella näköjärjestelmän alueella olevat vauriot ovat. Poikkeavuuksia voi olla samanaikaisesti näköjärjestelmän monella tasolla.
Näköä voidaan kuntouttaa. Kuntoutussuunnitelman perusta on huolellinen toiminnallisen näönkäytön arviointi. Yksilöllisyydestä huolimatta on tiettyjä piirteitä, jotka ovat tyypillisiä lasten, joilla on aivoperäinen näkövamma, näönkäytölle.
Alle kouluikäisen lapsen näönkäytön tukeminen
On arvioitu, että 80–90 prosenttia varhaisesta oppimisesta tapahtuu näönvaraisesti. Varhaisessa kehitysvaiheessa näköhavainnot ovat tärkeässä roolissa innostamaan lasta oppimaan. Lapsi pystyy näön avulla yhdistämään myös muiden aistikanavien kautta saamaansa tietoa. Opimme näkemällä, mutta myös näkeminen on oppimista.
Lapsen näönkäytön aktivointi voi tapahtua arjen leikeissä ja toiminnoissa, jolloin varmistetaan myös toistojen riittävä määrä. Usein ”vähemmän on enemmän”. Aktivointihetket voivat olla lyhyitä ja pidentyä tilanteen edistyessä.
Aktiivisen näönkäytön edellytyksenä on, että lapsella on hyvä ja riittävän tuettu asento sekä riittävä, häikäisemätön valaistus.
Silmälaseista voi olla hyötyä
Jos lapsella on taittovirhe, on se luonnollisesti korjattava silmälaseilla. Lapsella, jolla on cp-vamma, voi olla myös vaikeuksia tarkentaa katsetta lähellä oleviin kohteisiin. Tällöin kohteet näkyvät epätarkkoina eli niin sanottu akkommodaatio ei toimi. Saattaa myös olla, että tarkentaminen lähellä oleviin kohteisiin onnistuu vain hetkellisesti, lyhyen aikaa. Tällöin lapsi voi hyötyä lähilaseista, joiden tarve on myös arvioitava.
Näönvaraisen uteliaisuuden puute
Lapsilta, joilla on aivoperäinen näkövamma, puuttuu kehityksen varhaisvaiheessa usein uteliaisuus ympäristön näköärsykkeitä kohtaan. Joskus lapsi saattaa jopa vältellä katsomista ja kääntää päänsä sivuun. Myös näönvarainen tarkkaavaisuus voi olla hyvin lyhytkestoista.
Oppiakseen käyttämään näköään ja hyödyntämään näköaistin kautta saamaansa tietoa lapsen täytyy opetella katsomaan. Tämä on usein näönkuntoutuksen varhaisin painopistealue.
Osalla lapsista kuulon merkitys on niin vahva, että he tukeutuvat korostetusti siihen ja jättävät näönkäytön taka-alalle. Tällöin näkö ei pääse kehittymään. Usein lapsi ei pysty samanaikaisesti kiinnittämään huomiotaan monen aistin kautta tulevaan tietoon.
Opetellaan katsomaan
Katsomaan opettelua voidaan harjoitella luomalla ympäristön olosuhteet sopiviksi lapsen yksilöllinen tilanne huomioiden. Jos lapsen näönvarainen uteliaisuus ja näönkäyttö on hyvin vähäistä, voidaan katsomista harjoitella hämärässä huoneessa käyttäen valoärsykkeitä kuten sisältä valaistuja leluja, kiiltäviä ja heijastavia pintoja tai tabletin kuvaruudulla olevia ärsykkeitä. Näkövirikettä voidaan myös valaista taskulampulla.
Hämärä valaistus auttaa lasta suuntaamaan tarkkaavaisuutensa esillä olevaan näköärsykkeeseen, kun ylimääräiset näköärsykkeet poistuvat. Tämä voi aktivoida katsomista.
Vahvistetaan näköhavaintoa
Näönkäyttöä aktivoivissa leikeissä on tärkeää huomioida vuorovaikutuksellisuus ja lapsen mahdollisuus osallistua toimintaan. On tärkeää vahvistaa mahdollisesti hyvinkin epämääräinen näköaistimus ja hetkellinenkin katseen suuntaaminen näkövirikkeeseen vaikkapa kehumalla ja toteamalla ”hienoa, löysit sen ja katsoit sitä”.
Lapsen näköreaktiota voidaan vahvistaa vielä tuntoaistin avulla ohjaamalla lapsen kädet kohteeseen tai tuomalla kohde lapsen käsien ulottuville.
Lapsen huomiota voi herättää yhdistämällä näkövirikkeen näyttämiseen ääniä. Ääntä ei kannata kuitenkaan käyttää liikaa tai pitkäkestoisesti, sillä vaarana on, että lapsi keskittyy silloin vain kuuntelemiseen.
Puhetta on hyvä rytmittää siten, että lapsen katsomiselle annetaan tilaa. Ympäristön ärsykkeiden ja häiriötekijöiden vähentäminen auttaa tarkkaavaisuuden suuntaamista merkityksellisiin kohteisiin. Myös kohteen liike herättää tehokkaasti huomion ja helpottaa sen erottumista taustasta. On kuitenkin tärkeää, että liike on riittävän pieni, ettei kohde häviä lapsen näkökentästä.
Näkeminen kuormittaa
Lapsen näönkäytön aktiivisuus saattaa vaihdella huomattavasti vireystilan, ympäristön ja kuormittuneisuuden mukaan.
Mitä monimutkaisempi ympäristö on, sitä enemmän aivoilta vaaditaan työtä sen analysoimiseksi. Usein näkövirikkeiden tuttuus auttaa lapsia näkemään paremmin.
Näönvarainen työskentely on usein hyvin kuormittavaa ja uuvuttavaa. Aikuisen on tärkeää havainnoida mahdollisia kuormittumisen merkkejä ja keskeyttää toiminta ajoissa taukoja pitäen. Vertauskuva ”juo ennen kuin sinulle tulee jano” sopii tilanteeseen.
On myös tyypillistä, että lapsen reaktio näkövirikkeeseen voi tapahtua huomattavankin viiveen jälkeen. Ohjaavan aikuisen onkin oltava kärsivällinen ja maltettava odottaa lapsen reaktiota.
Silmämotoriikan haasteet
Cp-vammaan liittyy usein myös silmämotoriikan ongelmia. Lapsen voi olla vaikea kohdistaa ja ylläpitää katsetta kohteessa, siirtää katsetta kohteesta toiseen ja seurata katseellaan liikkuvaa kohdetta. Tämä on huomioitava esimerkiksi korvaavia kommunikaatiokeinoja käytettäessä silloin, kun lapsi käyttää katsetta valinnan osoittamiseen.
On hyvä miettiä, asetetaanko kohteet vaaka- vai pystysuuntaan. Varsinkin harjoitteluvaiheessa kohteiden on hyvä olla riittävän etäällä toisistaan.
Kun lapsella on aivoperäinen näkövamma, hänen on usein vaikeaa katsoa ja tarttua kohteeseen samanaikaisesti, vaikka motoriset taidot sen sallisivatkin. Usein lapsi paikantaa ensin kohteen näköään käyttäen, tarttuu siihen ja kääntää sitten päänsä pois.
Näkökentässä voi olla puutoksia
Lapsella voi olla myös näkökenttäpuutoksia neurologisesta vauriosta johtuen. Näistä tyypillisin on alanäkökenttäpuutos. Tällöin lapsen on vaikea havaita pöytätasolla, lattialla tai kirjan sivun alalaidassa olevia kohteita. Kohteita on tällöin tärkeää tuoda ylemmäs lähelle katseen tasoa esimerkiksi kaltevaa tasoa apuna käyttäen. Kävelevä lapsi voi pelätä portaissa alaspäin kulkemista, koska ei näe portaita. Myös epätasaisella alustalla kulkeminen, alamäkeä kulkeminen tai liukumäen laskeminen voi pelottaa.
Lapsella voi olla myös toispuoleinen puolikenttäpuutos näkökentässään (hemianopia). Tällöin lapsi havainnoi kahden tai useamman esineen tai kuvan valintatilanteessa vain katseen kohdistuspisteen oikealla tai vasemmalla puolella olevan esineen tai kuvan. Valintatilanteessa onkin tärkeää tuoda kohteet mahdollisuuksien mukaan yksitellen lapsen eteen tai varmistaa muutoin, että lapsi kiinnittää huomionsa kuhunkin kohteeseen ja tiedostaa kohteen olemassaolon. Äänivihjeellä ja ärsykkeen kohdevalaisulla voidaan tukea kohteen huomioimista.
Näkökenttä voi olla myös rikkonainen. Tällöin pienten, siellä täällä olevien näkökenttäpuutosten (skotoma) vuoksi kohteita jää havaitsematta ja kuva on rikkonainen. Jos lapsella on puutosta keskeisessä näkökentän osassa, näöntarkkuus on alentunut ja lapsi saattaa katsoa kohteita ja ottaa katsekontaktinkin ”syrjäsilmällä”, katsoen kohteesta hieman sivuun.
Näkökenttäpuutoksen kompensoimista voidaan harjaannuttaa houkuttelemalla lasta etsimään katseellaan puutosalueelta näkövirikettä äänen avulla ohjaamalla tai auttamalla lasta kevyesti kääntämään päätään virikkeen suuntaan.
Näkökenttäpuutoksesta johtuen lapsen päänasento saattaa olla poikkeava, kun hän pyrkii käyttämään toimivaa näkökenttäaluettaan mahdollisimman tehokkaasti. Tämä on syytä sallia.
Lapsen toiminnallisen näkökentän ”laajuus” voi vaihdella tilanteesta toiseen. Lapsen näkökenttä saattaa vaikuttaa laajemmalta pelkistetyssä ja vähä-ärsykkeisessä ympäristössä, kun taas runsasärsykkeisessä ympäristössä se saattaa vaikuttaa voimakkaastikin supistuneelta. Tällöin kyse on tarkkaavaisuuteen liittyvistä tekijöistä ja vaikeudesta jakaa sitä useampien asioiden kesken.
Värien ja kontrastien voima
Vahvoilla ja selkeillä kontrasteilla sekä yksivärisellä taustalla voidaan helpottaa kohteiden näkyvyyttä ja erottuvuutta taustasta. Kontrastien erotuskyky saattaa olla alentunut, vaikka näöntarkkuus olisikin hyvä. Kun kontrastien erotuskyky on alentunut, kasvonilmeiden havaitseminen ja kasvojen tunnistaminen on vaikeaa ja saattaa onnistua vain aivan lähietäisyydeltä.
Hyvällä, häikäisemättömällä yleisvalaistuksella ja tarvittaessa kohdevalolla on tärkeä merkitys. On tärkeää ehkäistä ylimääräiset heijastukset materiaaleista. Aikuisen kannattaa laskeutua myös lapsen tasolle katsomaan, miltä ympäristö näyttää. On tärkeä huomioida, ettei lapsi joudu katsomaan vastavaloon esimerkiksi ikkunaa kohti.
Aivoperäisissä näkövammoissa ainakin perusvärien havaitseminen on usein säilynyt hyvin. Värillisen näköinformaation käyttö on usein mustavalkoista informaatiota tehokkaampaa. Punainen ja keltainen ovat helposti havaittavia ja tehokkaita värejä. Värien havaitseminen kauempaa on helpompaa kuin kuvioiden tunnistaminen.
Väreillä voidaan jäsentää tilaa ja auttaa suuntautumaan siihen. Oma paikka tai naulakko voidaan merkitä värimerkillä, samoin erityyppisiä leluja sisältävät laatikot voivat erota väriltään toisistaan. Värillä kohde nousee esiin taustastaan.
Jos lapsen on vaikea tai mahdoton tunnistaa kasvoja, voi värillinen t-paita, lippis, takki tai huivi auttaa esimerkiksi oman aikuisen tunnistamista päiväkodissa tai vanhemman löytämistä kauppareissulla.
Liisa Lahtinen
neuropsykologi, Näkövammaisten liitto ry
