Suomen kirkkaimpiin urheilutähtiin kuuluva pyörätuolikelaaja rakastaa itsensä haastamista. Liikuntavamma ei ole este eikä hidaste. ”On supersiistiä liikkua tällä tavalla”, huippu-urheilija kuittaa.
Alle 1700 asukkaan Vampula tunnetaan muutamasta asiasta: näyttelijä Tapio Liinojasta ja Riitta Elstelästä, ehkä myös pinaatista. Ennen kaikkea Vampula kuitenkin tunnetaan maailman huippuihin kuuluvasta 25-vuotiaasta pyörätuolikelaaja Amanda Kotajasta. Vampulan Urheilijoita edelleen edustava, nykyisin Helsingissä asuva Kotaja on puskenut määrätietoisen luonteensa ja kannustavan perheensä tuella pikkuiselta paikkakunnalta pokkaamaan kultaa useissa arvokisoissa niin Suomessa kuin maailmallakin.
Vampulalla on ollut oma, tärkeä roolinsa matkalla menestykseen.
– Olin koulussani ainoa pyörätuolilla liikkuva oppilas, ainoa, jolla oli mitään vammaa. En silti jäänyt koskaan pois liikuntatunnilta siksi, etten olisi pystynyt osallistumaan johonkin. Ainoastaan metsässä suunnistaminen vaihtui kaupunkisuunnistukseksi, muuten olen aina tehnyt kaiken muiden lasten kanssa, Kotaja kertoo.
Opettajat sovelsivat, ja lisäksi Kotaja sai itse soveltaa.
– Se, että itse uskaltaa toteuttaa itseään liikunnan avulla parhaakseen katsomalla tavalla ja ehdottaa asioita, vaatii turvallisen ilmapiirin. Sen opettajat onnistuivat Vampulassa luomaan. Minua on kannustettu koulussa paljon.
Kun Kotaja oli noin 8-vuotias, koko luokka esimerkiksi matkusti tukemaan häntä Tampereen Pirkkahallissa järjestettyihin junioreiden SM-kisoihin.
– Yleensähän sinne lähtee koko luokka kilpailemaan yhdessä. Minä olin siellä ihan omana itsenäni edustamassa Sallilan koulua. Osallistuin kolmiotteluun, jossa lajeina olivat 60 metrin kelaus, turbokeihäänheitto ja pyörätuolislalom.
Löydettiin 8-vuotiaana
Kisat jäivät Kotajalle monella tavalla mieleen.
– Olin aina ollut normaalissa koulussa ja ainoa pyörätuolia käyttävä. Oli todella jännittävä, hieno ja voimaannuttava kokemus nähdä niin paljon kaltaisiani ihmisiä. Yhtäkkiä oli hirveästi muitakin, jotka olivat pyörätuolissa, joilla oli kaikilla oma juttunsa ja erikoisuutensa.
Niistä kisoista Kotaja myös ”löydettiin” ensimmäistä kertaa.
– Leo-Pekka Tähti, parayleisurheilun joukkuuenjohtajana toiminut Timo Heikkinen ja Paralympiakomiteassa yhä tutkimuspäällikkönä työskentelevä Aija Saari bongasivat minut sieltä. Timo sanoi minua kuulalaakeriksi: menin siellä paikasta toiseen kuulalaakerin lailla, Kotaja muistelee.
Kotajan liikunnallisuus ja innokkuus rekisteröitiin jo silloin, mutta alan ammattilaiset kehottivat vielä jatkamaan liikkumista mahdollisimman monipuolisesti. Lajin ehtisi valita myöhemminkin. Ja kun sen aika tuli, valinta oli helppo.
– Kun pääsin vuonna 2007 Kuortaneen urheiluopistolle nuorten kokeiluleirille, olin jo päättänyt, että minusta tulee kelaaja. En ollut koskaan edes istunut kelaustuolissa, mutta menin silti leirille sillä asenteella, että tämä on mun laji. Leo-Pekka Tähden esimerkki oli tietysti vaikuttanut valintaani, samoin se, että tykkäsin kelata omalla käyttötuolillani paljon.
Samaan aikaan Kuortaneella harjoitteli myös maajoukkue, ja Kotaja pääsi näkemään läheltä Suomen huippujen harjoittelua. Leirin jälkeen hän sai lainaan yhden kelaajan vanhan tuolin. Siitä se sitten lähti.
Treenit kiitoradalla
Vampulassa sopivia treenipaikkoja oli hankala löytää.
– Kelasin alkuun mutkikkaita maalaismaanteitä iskän juostessa vieressä. Vampulassa on myös yksityinen lentokenttä, jonka omistaja on perhetuttumme. Sain luvan harjoitella siellä kilometrin pituisella kiitoradalla, ja se oli aivan mahtava treenipaikka, Kotaja kertoo.
Lajiin tutustuminen ja fiilistely muuttui tavoitteellisemmaksi, kun Kotaja pääsi talent-leiritykseen, treenaamaan yhtä aikaa maajoukkueen kanssa.
– Tajusin että oikeasti tää on ihan kivaa ja olen aika hyväkin tässä jopa!
Aika hyvä ei aivan riitä Kotajan kohdalla kuvaamaan totuutta. Kotaja on Suomessa täysin ylivoimainen ja maailmallakin huippua.
– Kun aloitin kelaamisen, olin pitkän aikaa ainoa nainen. Sini Paukkeri tuli mukaan muutama vuosi sitten, mutta hän on 18-vuotiaana tietenkin aika eri kohdassa urallaan kuin minä. Pojat ovat ainoita, joista saan kotimaassa tällä hetkellä vastusta. Olisi tietysti ihanaa, että meilläkin olisi starttiviiva täynnä naisia, mutta olen tottunut tekemään ja treenaamaan poikien kanssa.
Jotta sinne starttiviivalle saataisiin lisää naisiakin, pitäisi seuraurheilua ja vammaisurheilua Kotajan mielestä tuoda lähemmäksi toisiaan.
– Olisi hienoa, jos aloite lähtisi vanhemmilta. Että he vaatisivat, että oman paikkakunnan urheiluseurat ottaisivat sen innokkaan lapsen tai nuoren mukaan toimintaansa, että urheiluseurat ottaisivat itse selvää, miten lapsi, jolla on vamma, voisi olla mukana juuri heidän seuratoiminnassaan.
Kotaja myös kannustaa ottamaan yhteyttä Paralympiakomiteaan. Heiltä saa tietoa eri lajeista sekä lainattavista välineistä.
Liikunta kirkastaa oloa
Kotajan vanhemmat ovat tukeneet häntä aktiivisesti aina. He ovat ottaneet selvää leireistä, tapahtumista ja kuskanneet ympäri Suomea ja lopulta ympäri maailmaa. Kotajan liikunnallisuus on ollut selvää pienestä pitäen, mutta ilman vanhempien vaivannäköä hänestä ei olisi kasvanut huippu-urheilijaa.
– Perheeni huomasi, että oikeasti tuon tarvitsee saada liikkua pysyäkseen hengissä, Kotaja nauraa.
Kotaja tietää, että kaikille liikunnan merkitys ei ole yhtä suuri.
– Vedän Espoossa Uudenmaan CP-yhdistyksen kuntosaliryhmää. Olen oppinut, että jokainen kokee liikunnan eri tavalla. Joku tekee kovemman treenin, toiselle se, että on tullut paikan päälle, on jo iso juttu.
Kotaja pohtii, että kuntosaliryhmän tyyppistä toimintaa tarvittaisiin paljon enemmän.
– Tuntuu, että monelle kuntosalille tulo on viikon kohokohta.
Liikunnasta saatujen hyötyjen lisäksi porukassa urheilusta saa paljon muutakin.
– Liikunta tuo hyvän mielen. Tulet ryhmään ja näet samalla muita ihmisiä. Siellä saa höpötellä ja samalla vähän liikuteltua itseäsi. Se kirkastaa oloa.
Asenne ratkaisee
Sen lisäksi, että Kotajalla on ollut kannustava perhe ja synnynnäinen palo liikkua, hänellä on huippu-urheilijalle sopiva luonne.
– Olen aina tiennyt mitä haluan ja tehnyt sen, mitä se vaatii. Pystyn asettamaan helposti tavoitteita ja haastamaan itseäni – myös sellaisissa asioissa, joissa ei ole takeita siitä, että onnistun, Kotaja summaa.
Lisäksi Kotaja on reipas ja iloinen. Positiivinen elämänasenne kantaa läpi koko elämän. Mmc-vamma ei ole este eikä hidaste.
– On ihan supersiistiä liikkua tällä tavalla, Kotaja sanoo.
– Välillä ihmiset surkuttelevat kohtaloani, kuinka vaikeata elämäni on, kuinka hirveää on, kun olen pyörätuolissa. En ole koskaan kokenut niin. Mielestäni me kaikki synnymme tänne tietynlaisina, meillä kaikilla on tehtävä täällä. En ymmärrä, miksi minun pitäisi olla pettynyt elämästäni pyörätuolissa. En koe menettäväni mitään. Pystyn elämään ihan samanlaisesti, tekemään ja kohtaamaan ihmisiä.
Asenne kumpuaa lapsuudesta
– Olen saanut elää pienestä pitäen vapaasti. Tietysti jos sisaruksilta kysytään, niin varmasti olen heidän mielestään saanut erityiskohtelua koska olemme fyysisesti erilaisia. Mutta koen, ettei minua ole koskaan holhottu tai oltu kohdallani varovaisempia. Olen saanut tulla ja mennä samalla tavalla, ja minulta on myös vaadittu asioita. Tietenkin on ollut sellaisia asioita, että minä olen tehnyt jonkun jutun ja sisarukset toisen, mikä olisi ollut minulle vaikeampi toteuttaa.
Kotaja muistuttaa, että kaikki ihmiset tekevät joka tapauksessa valintoja se suhteen, millaisia asioita tekevät.
– On turha takertua liikaa niihin asioihin, joita ei pysty tekemään. Tietenkin jotkut asiat on ehkä tehty vaikeammiksi, mutta pidän haasteista. Kaiken ei tarvitse olla itsestään selvää. Asioiden eteen voi nähdä vähän vaivaa.
Kotaja muistuttaa, että kenenkään ihmisen elämässä kaikki ei ole helposti ja hyvin.
– Miten suhtaudut vammaasi ja siihen mitä se voi sinulle tuoda, on paljon asenteestasi kiinni, Kotaja toteaa.
Kotajalle se on tuonut paljon.
– En usko, että olisin urheilija ilman vammaani. Koen, että liikuntavamma on tuonut minulle paljon hienoja kokemuksia, sellaisia, joita en olisi päässyt toteuttamaan, näkemään tai kokemaan ilman vammaani.
Huippu-urheilijan ammatti on ympärivuorokautista
Urheilijuus on Amanda Kotajan mukaan ennen kaikkea elämäntapa.
– Melkein kaikki asiat, mitä teen, liittyvät urheiluun. Aina pitää miettiä, miten mikäkin asia vaikuttaa seuraaviin treeneihin. Välillä se on stressaavaa.
Esimerkiksi ystävien näkeminen voi olla vaikeaa, etenkin jos välimatka on pitkä.
– Täytyy aina miettiä kokonaiskuormitusta ja sitä, tukevatko valintani kehitystäni urheilijana vai eivät. Jos lähden tapaamaan ystävää vaikkapa Tampereelle muutamaksi tunniksi, se tarkoittaa neljän tunnin ajomatkaa yhteensä. Se on oikeasti todella rankkaa. Silloin vapaapäivänä ei pystykään palautumaan.
Arki terveellisine kaurapuuroaamiaisineen ja lähes päivittäisine treeneineen vaatiikin kurinalaisuutta.
– Välillä on kuitenkin tehtävä muitakin valintoja, jotta pysyy järjissään ja jotta elämässä pysyy muutakin kuin tuo, joka ei puhu mitään ja on vain tuossa, Kotaja hymyilee ja osoittaa kelaustuoliaan.
AMANDA KOTAJA
Amanda Kotaja: 25-vuotias helsinkiläinen pyörätuolikelaaja. Kävi Mäkelänrinteen urheilulukion ensimmäisenä pyörätuolissa olleena oppilaana. Valmistui 2019 liikuntaneuvojaksi. Kotajalla on mmc-vamma.
Uran huippuhetkiä: EM-kultaa 2012 100 ja 400 metrin ratakelauksissa. Neljäs sija Lontoon paralympialaisissa 2012. MM-kisoissa 2013 hopeaa 200 metrillä ja 100 metrillä. EM-kultaa 2014 100 metrillä. MM-kisoissa 2015 kultaa 200 metrillä, hopeaa 100 metrillä. MM-kultaa 2017 100 metrillä. MM-kultaa 2019 100 metrillä.
Henkilökohtaisia huippuhetkiä: ”Isot kisat ovat hienoja. Niissä näkee erilaisia ihmisiä, joita yhdistää sama intohimo. Lisäksi elämäni kohokohtia ovat olleet vuosien varrella sattuneet kohtaamiset, joissa olen saanut antaa epävarmalle tai sulkeutuneelle lapselle tai aikuiselle jonkinlaisen valonpilkahduksen, innostamaan heitä, antamaan uskoa itseensä ja elämäänsä. Ne hetket ovat hienoja ja arvokkaita, ja toivon pystyväni antamaan toivoa niillekin, joilla sitä ei ole.
Lissu Kiviniemi, teksti ja kuvat
