Mestari, maisteri, Mutalan mies

Viisinkertainen boccian Suomen mestari Jari Rummukainen, 58, on myös innokas penkkiurheilija ja aktiivinen vaikuttaja.

Synnyin Outokummussa 31.10.1963. Minulla todettiin 1,5 vuoden ikäisenä aivoissa verisuonen katkeama, joka oli tapahtunut synnytyksen aikana. Se on aiheuttanut sitten liikuntavamman.

Sain ensin halvausdiagnoosin Joensuun keskussairaalassa, mistä minut lähetettiin Helsingin Lastenlinnaan lisätutkimuksiin. Silloin cp-vammasta käytettiin suomenkielistä nimitystä, joten diagnoosikseni tuli neljä jäykkäraajahalvaus. Siitä alkoi 17 vuoden ramppaaminen Joensuun ja Helsingin välillä mitä erilaisimpiin tutkimuksiin ja leikkauksiin.


Keppostelua Mutalassa

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni omakotitalossa Joensuun Mutalassa, missä oli kunnan hiekkatiet. Perheeseeni kuuluvat minä, äiti, edesmennyt isäni ja kolme siskoa. Olen saanut elää sosiaalista ja aktiivista elämää. Minut on aina otettu mukaan muiden joukkoon, siitä mahtavat siskoni ovat pitäneet huolen.

Myös äitini on aina kannustanut minua ottamaan kontaktia toisiin, samanikäisiin ihmisiin. Lapsuudessa leikimme muiden lasten kanssa ympäri Mutalaa kaikennäköisiä kepposia tehden. Etupäässä kaadettiin kuravettä naapurin isännän kumisaappaisiin, jotka olivat heidän kuistilla. Ammuimme myös ritsoilla, mikä aiheutti ensimmäisen kosketuksen vammaisuuteen, kun käteni eivät toimineet kuin muiden poikien kädet.

Kävin koulua Joensuun Louhelan erityisluokassa. Monien leikkausteni vuoksi opiskelin mukautetussa oppisuunnitelmassa. Pienessä luokassa, jossa oli opettajia ja koulunkäyntiavustajia, opetettiin ihan ensimmäisenä käytöstavat. Ne ovat kantaneet tähän päivään asti.

Opintoihin uutta vauhtia

Peruskoulun loppumisen jälkeen opiskelurintamalla ei tapahtunut juuri mitään 12 vuoteen. Näiden vuosien aikana tutustuin Pohjois-Karjalan CP-yhdistyksen väkeen ja toimintaan.

Tutustuin myös CP-liiton Itä-Suomen aluetyöntekijään, joka suositteli minulle ammatinvalintatestiin menoa. Sain testistä niin hyvät tulokset, että pystyin aloittamaan iltalukion opinnot erityisjärjestelyin omalla opetussuunnitelmapolulla vuonna 1995. Samana vuonna pääsin Pohjois-Karjalan CP-yhdistyksen hallitukseen.

Lukion aikana tietyt opettajat rakensivat minulle sillan avoimen yliopiston kautta kasvatustieteen laitokselle, ja kesäkuussa 1997 osallistuin yliopiston pääsykokeisiin. Sen jälkeen oli hikiset paikat ja takapuoli märkänä kolme viikkoa, kun odotin tulosten tipahtamista postiluukkuun. Ja voi sitä riemua, kun kuulin että minut oli hyväksytty opiskelemaan Joensuun yliopistoon.

Maisteri ja opettaja

Opiskelu yliopistossa oli jännittävää. Ensimmäiset kaksi vuotta invataksikuskit vetivät minut toiseen kerrokseen luokkaan, koska hissiä ei ollut. Kun laitos näki että kehityn huimaa vauhtia, kasvatustieteen laitos päätti itse rakentaa sinne hissin.

Tentit tein aina avustajan kanssa erillisessä huoneessa, koska minulla on luki- ja kirjoitushäiriö, ja avustaja kirjoitti saneluni mukaan. Puheeni olisi häirinnyt muita oppilaita, vaikka he houkuttelivatkin minua tulemaan yleiseen tenttitilaan, jotta olisivat kuulleet mitä
puhun. Minusta tuli kasvatustieteen maisteri viikkoa ennen juhannusta 2004.

Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymä tarjosi minulle mahdollisuuden opettaa lähihoitajia, jotka suuntautuivat kuntoutuksen tukemiseen. Minä avasin heille vammaisen arkipäivän elämää. Sitä työtä tein noin kymmenen vuotta. Olen tehnyt myös muihin oppilaitoksiin vastaavia opetustöitä.

Jari Rummukainen hymyilee ja katsoo kameraan, toinen silmä on kiinni, miehen takana näkyy huone, jossa on kasvi, iso ikkuna, hylly ja pöytä, jolla on näyttö
Yhdistyksen toiminta on muuttunut vuosien varrella paljon. Erityisesti nuorista jäsenistä on pulaa. Etäyhteydet helpottavat osallistumista, mutta moni toivoo edelleen lähitapaamisia. Toivon, että paikallisyhdistykset tekisivät tulevaisuudessa enemmän yhteistyötä, Pohjois-Karjalan CP-yhdistyksen puheenjohtaja Jari Rummukainen pohtii.


Asun itsenäisesti vuokra-asunnossa, kerrostalossa Joensuun keskustassa. Minulla on oma avustajarinki, mihin kuuluu 8 työntekijää. Toimin itse työnantajana. Se on haasteellista, koska osa avustajista opiskelee samanaikaisesti ja toiset taas saavat elinkeinon avustamisestani. Olen kuitenkin jaksanut hyvin pyörittää tätä kokonaisuutta yli kymmenen vuotta. Se pitää mielen virkeänä ja samalla antaa minulle vapauden elämään. Kaikki avustajat eivät ikävä kyllä ymmärrä avustajan merkitystä. Hyvistä avustajista on huutava pula.

Olen huomannut viime aikoina, että viranomaisten, kuten sosiaalityöntekijöiden, toimintatavat ja ajatusmaailma ovat jyrkistyneet. Esimerkiksi lisäavustustuntien saaminen harrastuksiin on haastavaa. Unelmani on, että saisin pitää tämän asumismuodon ja olla terveenä, jotta pystyn pyörittämään avustajarinkiäni. Olisi hienoa, jos voisin aina sopivin väliajoin käydä ulkomailla.

Saan iloa arkipäivän askareista kuten ruoan laittamisesta – siitä, että saan osallistua ruoan tekemiseen ja suunnitteluun. Saan mennä suihkuun silloin kun haluan, ja voin tehdä spontaanisti asioita mitä haluan. Minulla on päivässä 12 avustajatuntia, jotka tarjoavat minulle mahdollisuuden elää täyspainoista elämää.

Olen hyvin kiinnostunut penkkiurheilusta ja urheiluseuratoiminnasta, ja olen suorittanut valmennuksen erikoisammattitutkinnon kesäkuussa 2021. Seuraan säännöllisesti Euroopan jalkapallosarjoja ja jääkiekkoa. Olen myös ahkera veikkaaja.

Yhdistyksen kantava voima

Olen ollut mukana Pohjois-Karjalan CP-yhdistyksen toiminnassa noin 30 vuotta, suurimman osan ajasta yhdistyksen puheenjohtajana. Yhdistystoiminta on minulle hyvin tärkeää ja läheistä. Yhdistyksessä toimiminen on antanut minulle mahdollisuuden vaikuttaa oman kaupungin yleisten tilojen esteettömyyteen ja päästä tapaamaan viranomaisia. On ollut rakentavaa päästä vuorovaikutukseen eri toimijoiden kanssa.

Yksi yhdistystoiminnan tärkeimpiä asioita ovat CP-liiton syysliittokokoukset, joissa
valitaan hallituksen jäsenet. Rivijäsenet ovat vaihtuneet, mutta ylin johto on pysynyt pitkään samana. Olisi hyvä, jos meilläkin ylimmän johdon aikakausi olisi rajallinen. On myös pohdittava, ovatko yhdistykset
liittoa varten vai liitto yhdistyksiä varten. Erilaiset paikallisyhdistykset erilaisine tarpeineen ovat minusta rikkaus, ja järjestösuunnittelijat erinomainen tuki yhdistyksille. Moni yhdistys tarvitsee liiton läsnäoloa.

Yksi asia, mikä ei ole vieläkään muuttunut, on vammaisuuden käsittely yhteiskunnallisella tasolla. Vammaisuus nähdään edelleen ensisijaisesti diagnoosin kautta eikä vammaisen ihmisen arjen kautta. Siitä olennaisimmasta asiasta eli vammaisen ihmisen elämän sisällöstä, tiedetään yhä yleisellä tasolla aika vähän.

Jari Rummukainen istuu sähköpyörätuolissa ja ohjaa avustajaa laittamaan bocciapallon oikealle paikalle kouruun.
– Boccia on lajina hyvin monisyinen, eikä se
ole fyysistä. Kilpailuissa ratkaisee enemmän
se, mitä on pään sisällä, Jari Rummukainen
kertoo.

Boccia vei Kiinaan ”avovankilaan”

Kun olin yläasteella, kouluun minua kuljettanut taksikuski Jussi Savinainen ehdotti, että lähtisin käymään Invalidiyhdistyksen bocciatreeneissä. Meistä tuli kaverini Timo Ikosen kanssa boccian nuoriso-osasto, muut olivat vanhempaa väkeä. Mutta hyvin me kaikki tulimme toimeen keskenämme.

Aloitin kilpauran CP-liiton mestaruuskilpailuissa 1997–1998. Vuonna 2001 sain pelikourun, ja sen kanssa olen pelannut tähän asti. Kourut ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti.

Bocciassa innosti silloin ja edelleen se, että vaikeavammaiset voivat kilpailla keskenään. Siinä tulee aito kilpailutunne.

Olen reissannut kilpailuissa ympäri maailmaa. Olen kokenut ”avovankilan” Kiinassa, missä kaikki oli keskitetty yhteen paikkaan, ja pelaajan ja avustajan piti aina kulkea yhdessä. Kauppaankaan ei päässyt ilman avustajaa. Aitojen ulkopuolelle ei päässyt yksin eikä avustajan kanssa. Brasiliassa oli taas enemmän poliiseja kuin pelaajia.

Kun liikkuu ulkomailla, pitää aina miettiä, miten apuvälineet kuljetetaan ehjinä kisapaikalle.
Sevillan EM-kisojen 2021 jälkeen en ole vieläkään saanut omaa suihkutuolia sen tilalle, mikä hajosi reissussa täysin. Espanjassa sähköpyörätuoli oli kadoksissa sekä menoettä tulomatkalla. Madridissa se löytyi lentokentän takapihalta vesisateesta. Korvausasiat ovat vieläkin auki.

On ollut hienoa tutustua eri maiden kulttuureihin, pelaajiin sekä saada hyviä vinkkejä muita pelaajia seuraamalla. Matkustaessa myös oppii arvostamaan kotimaan arkisia asioita, kuten puhdasta vettä ja yhteiskunnan elintasoa.

Parhaimmillani olen yltänyt sijalle 25 maailman ranking-listalla. Suomen mestaruuden olen voittanut viisi kertaa, ja siitä olen ylpeä. Tavoitteeni on päästä Pariisin paralympialaisiin 2024. Harjoittelen säännöllisesti kaksi kertaa viikossa ja käyn SM-kilpailuissa. Niin kauan kuin minulla on intoa ja halua kehittää itseäni pelaajana, tykitän täysillä.

Kuvat: Maarit Kuronen
Teksti: Jari Rummukainen

CP-lehden palautelomake

Artikkeli oli hyödyllinen
Artikkeli oli selkeästi kirjoitettu
Artikkelin aihe oli kiinnostava

Kysy lisää

viestintäpäällikkö

Eeva-Liisa Kiviniemi

0447478612