”Empatiakasvatus on äärimmäisen tärkeää”

Opetusministeri Anders Adlercreutz (r.) muistuttaa, että kodin ja koulun yhteistyö on tärkeä osa perusopetusta.

Ministeri Adlercreutz, millaisia kokemuksia Teillä on vammaisuudesta? Onko aihepiiri Teille henkilökohtaisesti tuttu tai merkityksellinen?

Lapsuudessani kahdessa naapuritalossa asui kaksi minua hieman vanhempaa vammaista ystävää. Pienenä lapsena huomasin, että se rajoitti meidän yhteisiä leikkejä jossakin määrin, mutta en siihen osannut laittaa sen enempää painoarvoa. Leikimme yhdessä, ja sopeuduin lapsena siihen, että leikkimme olivat, näiden ystävien kanssa, hieman erilaisia. Myöhemmin minulla on ollut arkkitehtina mahdollisuus tehdä yhteistyötä RInnekoti-säätiön kanssa ja sen kautta olen päässyt tutustumaan paitsi heidän toimintaansa, myös siihen, miten arkkitehtina nämä asiat tulee ottaa huomioon: miten asuinympäristöä voi ja tulee suunnitella niin, että otettaisiin mahdollisimman hyvin huomioon erilaisten ihmisten ja erilaisten rajoitteiden asettamat vaatimukset. Ajattelen, että se on rakentamisessa tärkeää myös siksi, että kukaan meistä ei tiedä mitä elämä tuo eteen. Rakentaminen on kallista, ja siksi sen tulisi olla sellaista, että se mukautuu mahdollisimman hyvin erilaisiin tarpeisiin. 

Miten koette suomalaisen koulumaailman pystyvän vastaamaan toimintarajoitteisten lasten ja nuorten moninaisiin tuen tarpeisiin ja yhdenvertaisiin mahdollisuuksiin opiskella? Mitä tulisi kehittää ja miten, missä olemme onnistuneet?

Esi- ja perusopetuksen osalta jo nykyinen perusopetuslaki antaa raamit myös toimintarajoitteisten lasten ja nuorten tuen tarpeisiin vastaamiseksi. Perusopetuslaissa säädetään mahdollisuudesta tukiopetukseen, osa-aikaiseen erityisopetukseen, tarvittaviin pedagogisiin järjestelyihin osana tehostettua tukea sekä erityiseen tukeen kuuluvaan erityisopetukseen. Yhdenvertaisuuden turvaaminen opetuksessa koko maan alueella on myös yksi perusopetuslain tavoitteista. Lisäksi koulutuksen järjestäjän velvollisuudesta edistää yhdenvertaisuutta säädetään yhdenvertaisuuslaissa.

Oppimisen ja koulunkäynnin tuen järjestämisessä on kuitenkin havaittu epäjohdonmukaisuutta ja alueellisia eroja. Nykyistä tuen järjestelmää ei ole koettu toimivaksi ja siihen on toivottu muutoksia. Hallitus onkin parhaillaan uudistamassa esi- ja perusopetuksen oppimisen ja koulunkäynnin tukea koskevaa sääntelyä. Uudistuksessa selkiytetään kokonaisuudessaan oppimisen tukea koskeva lainsäädäntö ja luodaan samalla kokonaan uusi lähestymistapa, joka perustuu oppilaiden tosiasialliselle tarpeelle ja oikeudelle saada oppimista edistäviä konkreettisia tukitoimia.

Hallitusohjelman mukaisesti oppimisen tukea uudistetaan myös lukiokoulutuksessa ja ammatillisessa koulutuksessa. Tavoitteena on vahvistaa opiskelijoiden saamaa matalan kynnyksen tukea ja erityisopetusta niin, että opiskelijan tuen tarpeisiin vastataan joustavasti heti tuen tarpeiden ilmetessä sekä tuetaan opintojen suorittamista ja opiskelijoiden hyvinvointia. Hallituksen esitykset ovat parhaillaan eduskuntakäsittelyssä. Lukion osalta esitys oppimisen tuesta olisi tarkoitus tulla voimaan 1.8.2025 ja ammatillisen koulutuksen osalta 1.8.2026.

Koulujen yhdenvertaisuuskasvatuksessa näkyvät jo sukupuolten moninaisuus sekä monikulttuurisuus, toimintarajoitteisiin tai vammaisuuteen liittyvät teemat eivät. Toimintapiiriimme kuuluvat lapset ja nuoret kohtaavat huomattavasti kiusaamista vammansa vuoksi, ja asenne- ja empatiakasvatus jo päiväkoti-ikäisestä asti olisi merkittävä tapa ehkäistä kiusaamista. Onko vammaisuutta ja toimintarajoitteita huomioivaa opetusmateriaalia tarkoitus tuottaa lähitulevaisuudessa vai miten voimme varmistaa, että yhdenvertaisuuskasvatuksen aihealueita käsitellään monipuolisemmin myös vammaisuuden kirjo huomioiden?

Empatiakasvatus on kaiken kaikkiaan äärimmäisen tärkeää ja ajattelen, että siihen pitäisi kaikilla tasolla kiinnittää enemmän huomiota. Toimintarajoitteisiin tai vammaisuuteen liittyvät teemat ovat tärkeä yhdenvertaisuuteen liittyvä kysymys. Pidän erittäin tärkeänä, että yhdenvertaisuuslain mukaiset mukautukset vammaisten ihmisten yhdenvertaisuuden toteuttamiseksi huomioidaan riittävässä laajuudessa ja tarpeen mukaan kaikilla koulutusasteilla. Opetushallitus on jo tuottanut erilaista tukimateriaalia muun muassa oppilaitosten yhdenvertaisuussuunnitelmien laatimiseen. Luotan siihen, että kun uutta materiaalia kehitetään, asiantuntijat ottavat erityisellä huolellisuudella huomioon vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuuteen liittyvät kysymykset.

Suomen CP-liitto ry on laatinut Aku Ankka -piirtäjä Kari Korhosen kuvittamat sarjakuvamateriaalit sekä ala- että yläkoululaisille, joissa käsitellään erilaisia vammaisuuteen ja toimintarajoitteisiin liittyviä teemoja ikäkauteen sopivalla tavalla. Materiaalipakettiin kuuluvat myös ohjeistukset opettajille yhteisen keskustelun tueksi.

Nuorten sarjakuvat ovat toimintapiirimme nuorten ideoimia ja teemat käsittelevät niin avustajan roolia nuoren vammaisen arjessa, ulkopuolisuuden tunteita kuin sitä, millaista on, kun siirretään vamman vuoksi automaattisesti syrjään toimijuutta ilmentävistä rooleista. Millaisia ajatuksia nuortemme laatimat sarjakuvat Teissä herättävät? 

Ne ovat mielestäni tavattoman oivaltavia ja auttavat varmasti lapsia ja nuoria ymmärtämään toimintarajoitteisen nuoren näkökulmaa. Aikaisemmin käsittelimme empatiakasvatusta ja ajattelen, että nämä sarjakuvat auttavat juuri siihen. Koulun arjessa jokainen keskittyy helposti omaan kokemukseensa, mutta esimerkiksi tällaisten sarjakuvien kautta pääsee kohtaamaan asiasta toisen näkökulmasta. 

Miten inkluusion toteutumista voitaisiin tukea entistä paremmin, kun jatkuva pula avustajaresursseista kuormittaa opettajia, estää oppilaiden osallisuutta ja mahdollisuutta saavuttaa potentiaalinsa kuten YK vammaissopimuksessa edellytetään?

Suomi on sitoutunut moniin kansainvälisiin kasvatusta ja koulutusta koskeviin sopimuksiin ja suosituksiin, joiden päämääränä on inklusiivisuuden periaatteiden ja inklusiivisen pedagogiikan edistäminen. Kun puhutaan inkluusion toteutumisesta, on hyvä muistaa, ettei siinä ole kyse yksinomaan oppilaan opetuksen järjestämisen ja tuen toteuttamisen paikasta. Kaikkien oppilaiden tasavertaisen mukaan ottamisen lisäksi inkluusio tarkoittaa myös sitä, että jokainen oppilas saa tarvitsemansa riittävän ja oikea-aikaisen tuen oppimiselleen ja kasvulleen, tarvittaessa myös pienryhmässä, erityisryhmässä tai -luokassa. Valmistelussa olevilla perusopetuksen oppimisen ja koulunkäynnin tukea koskevilla säännöksillä pyritään nimenomaan turvaamaan omassa opetusryhmässä toteutuva varhainen ja ennaltaehkäisevä tuki ja toisaalta takaamaan oppilaalle myös yksilöllisempi tuki oppimiselle ja kasvulle silloin kun se on tarpeen.

Tulisiko inkluusiosta säätää perusopetuslaissa? Koemme, että silloin, kun oppilas pystyy vahvoistakin tuen tarpeistaan huolimatta riittävillä oppilaskohtaisilla tukitoimilla opiskelemaan yleisopetuksen ryhmässä, hänellä tulisi olla oikeus siihen.

Parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä oleva esitys perusopetuslain muuttamiseksi vahvistaa inklusiivisen koulutusjärjestelmän täytäntöönpanoa ja mahdollistaa sen, että yleisopetuksen ryhmässä opiskeleva oppilas voi saada tarpeensa mukaisesti erityisopettajan opetusta muun opetuksen yhteydessä tai pienryhmässä, tai erityisluokanopettajan opetusta pienryhmässä tai erityisluokassa. Näillä tukitoimilla tuetaan sekä oppilaan oikeutta opiskella yleisopetuksen ryhmässä että mahdollisuutta saada tarvitsemansa tuki pienryhmäopetuksena ilman tarvetta siirtää oppilaita ryhmästä tai koulusta toiseen. Samalla kuitenkin säilytetään mahdollisuus myös siihen, että silloin kun oppilaan tuen tarpeet ovat niin vahvat, opetus kokonaan erityisluokalla on oppilaan edun mukaista.

Toisaalta oppilasta ja hänen lähipiiriään tulisi kuulla vahvemmin, mikäli oppilaan eduksi koetaan se, että hän opiskelee pienryhmässä tai erityisluokassa. Oppilaan edun ohittaminen on johtanut jopa epäinhimillisiin kouluolosuhteisiin. Espoo on viime vuosina sijoittanut oppilaita, joilla on sekä liikunta- että kehitysvamma, omiin kouluihinsa joissa ei ole aiempaa osaamista kyseisestä kohderyhmästä eikä myöskään soveltuvia, turvallisia esteettömiä tiloja, esteettömiä leikkimahdollisuuksia tai mahdollisuutta solmia ystävyyssuhteita vertaisten kanssa. Vanhempien toivomus olisi ollut, että heidän lapsensa sijoitetaan Valteri-kouluun Helsinkiin, joka on Suomen kiistatta osaavin ja parhaiten varusteltu koulu toimintarajoitteisten lasten ja nuorten näkökulmasta. Onko Espoon linja se linja, jota haluamme noudattaa? Että vaikeasti toimintarajoitteiset lapset sijoitetaan lähikouluun vaikka osaaminen, tilat ja mahdollisuus muodostaa sosiaalisia suhteita eivät tukisi lapsen oppimista ja hyvää arkea? Vai pitäisikö oppilaan sekä hänet parhaiten tuntevilla ihmisillä (lähipiiri, terapeutit) olla enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, missä oppilas koulupolkunsa suorittaa?

Perusopetuslain mukaan kunnalla on oikeus osoittaa kullekin oppilaalle lähikoulu tai muu soveltuva koulupaikka. Asia kuuluu siis lain mukaan kuntien toimivaltaan. Yksittäistapauksiin tai yksittäistä kuntaa koskeviin ratkaisuihin en voi ottaa tarkemmin kantaa.

Osallisuuden estyminen vamman tai sairauden perusteella on yhä tavallista koulumaailmassa. Kuulemme jatkuvasti toimintapiiriimme kuuluvilta perheiltä kokemuksia siitä, että lasta, jolla on toimintarajoite, ei osallisteta koulun liikuntatunneille eikä opettajilla ole riittävää osaamista soveltavasta liikunnasta. Olemme kuulleet usein, että koulusta pyydetään vanhempaa mukaan uimaopetuksen avuksi (mikäli lapsi ylipäätään on osallistettu uimaopetukseen). Koululiikunta on kuitenkin erityisen merkittävä mahdollisuus tutustua liikunnalliseen elämäntapaan ja on monelle toimintapiirimme lapselle tai nuorelle ainoa mahdollisuus osallistua yhteiseen liikuntaan, sillä harrastusmahdollisuudet ovat suurimpia paikkakuntia lukuun ottamatta hyvin kapeat, esteettömiä liikuntapaikkoja ei ole riittävästi eikä mm. liikuntaseuroilla ole osaamista soveltavasta liikunnasta. Harrastusmahdollisuuksien vähyydestä kertoo mm. se, että tutkimuksessa moni vammainen tutkittava mainitsi harrastuksekseen fysioterapian.

Miten näette, että soveltavan liikunnan osaamista ja yhdenvertaisen osallisuuden toteutumista voitaisiin edistää koululiikunnan osalta?

Opetushallitus on koonnut tietoa soveltavasta liikunnasta sekä koonnut omille verkkosivuilleen verkosta löytyviä aineistoja soveltavan liikunnan opetukseen ja opiskeluun. Sekä tietoa että koulutusta teemasta voisi opettajille olla varmasti nykyistä enemmänkin tarjolla, mutta ainakin sellaisille opettajille, joilla ei ole aiempaa kokemusta soveltavasta liikunnasta, voi kertoa tällaisesta saatavilla jo olevasta tukimateriaalista.

Osallistuminen koulun järjestämille retkille on toinen huolenaihe, jota vanhemmat tuovat usein esiin. Retkelle osallistuminen on estynyt esimerkiksi siksi, että retkikohde tai reitti sinne on ollut esteellinen. Yhdessä tapauksessa koulu vaati oppilasta hankkimaan leirikouluun oman avustajan mukaan lyhyellä varoitusajalla, sillä oppilaalla oli käytössään epilepsialääkitys. Miten näette koulujen velvollisuuden huolehtia siitä, että kaikilla oppilailla on mahdollisuus osallistua yhteisille retkille, toteutuvan?

Tilanteet, joissa opetuksen tai siihen kuuluvien retkien järjestämiseen liittyy terveydenhuollollisia elementtejä, voivat olla haastavia. On tärkeää huomioida, että opettajat tai muu opetushenkilöstö eivät ole terveydenhuollon ammattilaisia eikä heillä siten ole riittävää osaamista terveydenhuollon toimenpiteiden hoitamiseksi. Kodin ja koulun yhteistyö on tärkeä osa perusopetusta ja erityisesti tällaiset erityishuomiota vaativat tilanteet edellyttävät tiivistä ja tarvittaessa moniammatillisenkin yhteistyön tekemistä, jotta jokaisen oppilaan yhdenvertaiset oikeudet saada opetusta ja osallistua kaikkeen koulun toimintaan voivat toteutua täysimääräisesti.

 Oppilaan etu jää usein koulun oman byrokratian jalkoihin. Esimerkiksi monissa kouluissa on kielletty terapiakäynnit koulupäivän aikana koulun omissa tiloissa, vaikka koulun henkilökunnan ja terapeutin moniammatillinen yhteistyö hyödyttäisi kaikkia ja lastenneurologisten kuntoutussuositusten mukaan juuri arjen tulisi kuntouttaa lasta. Koulun henkilökunta (lapsen avustaja) ei myöskään ole saanut kuljettaa lasta koulupäivän aikana muualle terapiaan. Tämä tarkoittaa sitä, että terapiat joudutaan järjestämään iltaisin tai viikonloppuisin. Terapioiden toteuttaminen koulupäivän jälkeen kuormittaa entisestään jo koulupäivästä väsynyttä lasta sekä hänen huomattavan uupuneita vanhempia.

Usein koulun joustamattomuus tai erityistä tukea tarvitsevan lapsen arkea ymmärtämättömät päätökset tulevat myös kaupungille/hyvinvointialueelle kalliiksi. Helsingissä Telma-opiskelijoiden koulupäivät päättyvät kello 14.00, jonka jälkeen he siirtyvät taksilla iltapäivätoimintaan (jopa 30 min matka), viettävät yksityiseltä toimijalta ostetussa ip-toiminnassa noin tunnin ja matkustavat taksilla taas 30 minuuttia kotiin. Koulu kieltäytyi siitä, että oppilaille olisi järjestetty koulun tiloihin noin tunniksi koulupäivän jälkeen avustaja, jolloin oltaisiin säästetty sekä hyvin kalliissa taksimatkoissa, iltapäivätoiminnan ostamisessa että oppilaalle hyvin kuormittavassa ja turhissa siirtymissä.

Miten voitaisiin varmistaa, että oppilaan etu olisi jokaisen koulumaailmassa työskentelevän ammattilaisen mielestä se oman työn tärkein elementti?

Perusopetuslaki ohjaa koulupäivän aikaisen toiminnan koskemaan opetussuunnitelman mukaista opetusta ja opetukseen osallistumisen edellyttämiä palveluja. Opetus- ja kulttuuriministeriö on todennut, että kuntoutuksen toteuttaminen koulun tiloissa sen ollessa lapsen edun mukaista on suositeltavaa, mutta esimerkiksi velvoittavan kansallisen linjauksen tai ohjeistuksen antaminen kuntoutuksen ja opetuksen yhteensovittamiseksi ei ole tarkoituksenmukaista tai mahdollista, koska parhaan toteutustavan arvioiminen on aina lapsikohtaista. Esimerkiksi mahdollisista terapioista tulisi sopia yksilökohtaisesti kuntoutuksen/terapian tai kyseisen toimintakauden alkaessa lapsen ja huoltajien, terapetuin sekä lapsen opetuksesta vastaavan opettajan kesken.

Paikallisten resurssien käytöstä sekä opetusjärjestelyistä päättää opetuksen järjestäjä.

TELMA-koulutuksen osalta on vaikea ottaa kantaa yksittäistapaukseen, mutta tulee muistaa, että TELMA-koulutusta järjestää ammatillisen koulutuksen järjestäjä ammatillisen koulutuksen lain mukaisesti. Lainsäädännön perusteella koulunpäivän jälkeinen iltapäivätoiminta ei kuulu koulutuksen järjestäjän vastuulle, vaan sitä järjestää kunta.

Kun vanhemmat kokevat, että heidän lapsensa etu ei toteudu, mahdollisuudet muuttaa tilannetta ovat hyvin kapeat ja valitusväylät hitaat. Pelkomme on, että mikäli lakimuutoksessa opettajien raportointivelvollisuutta kevennetään, mahdollisuudet kyseenalaistaa huonoja päätöksiä tai jopa lakia rikkovia käytäntöjä heikkenevät.

Miten näette erityisen haavoittuvassa asemassa olevien eli lasten ja nuorten, joilla on vamma, kohdalla miten koulun ammattilaisten tulisi jatkossa kirjata heitä koskevista päätöksistä ja käytännöistä?

Esi- ja perusopetuksen tukea koskevassa sääntelyssä tullaan jatkossa säätämään tuen toteuttamiseen liittyvästä kirjaamisesta sekä päätöksistä tarkoituksenmukaisella tavalla. Tukea koskeva hallintopäätös tulee tehdä asioista, joissa se on välttämätöntä oppilaan oikeusturvan toteutumiseksi, mikä itse asiassa parantaa mahdollisuutta tehdä tarvittaessa myös oikaisuvaatimus tai valittaa päätöksestä. Tuen tarvetta arvioitaessa ja tukea suunniteltaessa tulee edelleenkin kirjata kaikki opetuksen järjestämisen kannalta tarpeellinen tieto, mutta lakimuutoksessa vähennetään nykyisin eri asiakirjoissa olevaa päällekkäistä kirjaamistarvetta ja moninkertaista kirjoittamista. Tämä on varmasti kaikkien etu, sillä silloin opettajien aikaa vapautuu konkreettisesti oppilaiden opettamiseen ja tuen toteuttamiseen päällekkäisen kirjaamisen sijasta.

Toisen asteen koulutuksessa on lainsäädännössä säädetty kirjaamisvelvoitteista. Lukiokoulutuksen oppimisen tuessa esitetään, että erityisopetusta tarvitsevan opiskelijan osalta tehdään erityisopetuspäätös, joka on oikaisukelpoinen hallintopäätös. Ennen päätöksen tekoa, tulee koulutuksen järjestäjän kuulla opiskelijaa ja hänen huoltajaansa. Vastaava säännös on jo ammatillisen koulutuksen laissa. 

Pidennetty oppivelvollisuus on hieno asia, mutta kokemuksemme mukaan monet oppilaat hyötyisivät siitä monin tavoin enemmän koulupolkunsa lopussa niin sanotun esieskarin sijaan etenkin nyt, kun ns. tuva-vuoden painotus on muuttunut eivätkä kehitysvammaiset sovellu enää tuva-koulutuksiin. 16-vuotias erityistä tukea tarvitseva on jo saanut oppimiseen mahdollistavat perustaidot ja voisi kehittää silloin erityisen tehokkaasti omaa potentiaaliaan. Viskari-ikäisenä erityistä tukea tarvitsevien ja erityisesti kehitysvammaisten arki on vielä hyvin hoidollista, eikä siihen ole yleensäkään mahdollista sitoa opetuksellisia tavoitteita. Onko mahdollista, että perheille annettaisiin itselleen mahdollisuus valita, milloin he käyttäisivät pidennetyn oppivelvollisuuden suoman ylimääräisen opetusvuoden sen sijaan, että viranomaiset sanelevat sen käytettäväksi varhaisessa iässä?

Oppivelvollisuus laajeni jo niin sanotun koulupolun loppupäästä oppivelvollisuuslain muutoksella vuonna 2021, jolloin oppivelvollisuusikä korotettiin 18 vuoteen. Oppivelvollisuus on näin ollen jo pidentynyt loppupäästään siten, että muutos koskee kaikki oppivelvollisia.

Edellä mainitusta muutoksesta johtuen on käsiteltävänä olevan perusopetuslain muutoksen yhteydessä esitetty tarkennettavaksi oppivelvollisuuslain pidennettyä oppivelvollisuutta koskevaa säännöstä siten, että jatkossa kyseessä olisi varhennettu oppivelvollisuus. Tämä kuvaisi paremmin tuota koulupolun aloituksen varhentumista lisäajan antamiseksi oppilaalle. Edelleen kuitenkin tuosta lisävuoden mahdollisuudesta koulupolun alkupäässä säädettäisiin lain tasolla eikä se toisi lisää valinnan mahdollisuutta huoltajalle.