Valeria Hayashille Suomi on tarjonnut mahdollisuuden itsenäiseen elämään. Täällä hän on myös oppinut pyytämään ja vastaanottamaan apua.
Voit kuunnella jutun luettuna tästä.
Kielet ja kulttuurit ovat kietoutuneet osaksi Valeria Hayashin elämää lapsuudesta asti. Lapsuudenkodissa puhuttiin sikin sokin venäjää, eestiä ja tataarin kieltä.
– Olen syntynyt Venäjällä ja kasvanut Japanissa. Mutta olen myös virolainen ja suomalainen, Hayashi raottaa taustaansa.
Kun on kerran aloittanut alusta, on ollut uskallusta tehdä niin uudestaankin. Ehkä elämää oppii katsomaan hieman eri tavoin, kun sitä pääsee näkemään eri kulttuurien läpi.
Ainakin sen Hayashi on oppinut, että elämään mahtuu samaan aikaan hyviä ja huonoja asioita, mikään ei ole mustavalkoista.
– Jotkut ihmiset ajattelevat, että elämäni on ollut rankkaa, koska minulla on vamma. Itse ajattelen, että onneksi minulla on vamma, sillä perheeni on tosi energinen, joten on hyvä, että meistä joku istuu rauhassa ja miettii. Ei pompi pitkin seiniä, Hayashi nauraa ja muistuttaa heti alkuun, että tässä tarinassa riittää pilkettä ja valoa.
Silta kahden maan rajalla
Hayashi syntyi vuonna 1994 Venäjällä. Neuvostoliiton hajoamisesta oli kolme vuotta ja kaikesta oli pulaa, kaupoissa ei ollut ruokaa. Töitä riitti, mutta palkkaa ei maksettu.
– Rahan arvo laski niin paljon, että tavaroita vaihdettiin – mummoni antoi naapurille kasviksia ja me saimme tilalle maitoa tai kananmunia.
Pian syntymänsä jälkeen Hayashi muutti tätinsä luo Viroon asumaan, sillä vanhempien piti etsiä töitä ulkomailta. Hayashin isä suuntasi työhakuun Venäjälle, mutta ei koskaan palannut.
– Siihen aikaan oli yleistä, että ihmiset vain katosivat. En tiedä isästäni paljoakaan.
Pienen tytön maailma rakentui Narvan kaupunkiin, joka sijaitsee Venäjän ja Viron rajalla. Maiden välillä oli silta, jota pitkin Hayashi kipitti tapaamaan Venäjän puolella asuvaa mummoaan.
Täti huomasi pian, että Hayashin tavassa liikkua oli jotain poikkeavaa. Lääkärikäynnillä selvisi, että hän oli vammautunut synnytyksessä, Hayashilla oli cp-vamma.
Ulossulkemista
1990-luvun Virossa vammaisuuteen kietoutui uskomuksia siitä, että vamma oli rangaistus menneistä tapahtumista.
– Minulle ja äidilleni kerrottiin, että olimme tehneet jotain väärin aiemmassa elämässä ja vammautumiseni olisi seurausta siitä.
Ihmisten reaktiot satuttivat. Vaikka Hayashi kuvaa itseään hiljaiseksi lapseksi, jatkuva negatiivinen puhe ympärillä sisuunnutti ja hän päätti asettua yleistä mielipidettä vastaan.
– Päätin puolustaa itseäni.
Erityisesti lähikirkon pappi puhui vammaisuudesta negatiivisesti, joten Hayashi päätti palauttaa tämän maan pinnalle.Erään keskustelun päätteeksi muistutin pappia, että sinä et ole Jumala.
Lapsena Hayashin oli vaikea ymmärtää, miksi ihmiset puhuivat heistä pahaa. Nyt hän ajattelee, että yhteiskunnan vaikeat olosuhteet ajoivat ihmiset ajattelemaan näin.
– Ihmiset purkivat omaa pahaa oloaan ja kohdistivat sen meihin, vammaani.
Suurimman osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Hayashi vietti Japanissa, josta hänen äitinsä sai töitä Hayashin ollessa kaksi ja puolivuotias.
Japanissa vammaisuuteen suhtauduttiin Hayashin mukaan samoin kuin Virossa: vammaisen lapsen nähtiin olevan vanhempien vastuulla.
– Japanissa on tavallista, että lapset, joilla on vamma, laitetaan erityiskouluihin tai heitä piilotellaan kotona.
Hayashille kuitenkin saatiin paikka tavallisesta koulusta. Vaikka Hayashi ei enää haluaisi asua Japanissa, muistelee hän maata lämmöllä.
– Sain harrastaa uimista, piirtämistä ja keramiikkaa.
Apua saa pyytää
Hayashin ollessa Japanissa peruskoulun viimeisellä luokalla, ravintola-alalla työskentelevä perhe päätti muuttaa Suomeen.
– Kun kuulin, että Suomessa minun olisi mahdollista elää itsenäistä elämää, tiesin haluavani jäädä tänne. Aiemmissa kotimaissani tämä ei olisi ollut mahdollista.
Arki Suomessa täyttyi peruskoulun loppuun suorittamisesta, uuden kielen opettelusta ja oman arjen pyörittämisestä. Alusta aloittaminen uudessa maassa oli jo entuudestaan tuttua.
Byrokratian keskellä selviytyminen ei ole ollut helppoa, mutta Hayashille oli pitkään tärkeää tehdä kaikki itse.
– Japanissa olin oppinut, että pitää näyttää pärjäävänsä itse. Apua ei saanut pyytää. Suomessa olen opetellut päästämään tästä irti ja pyytämään apua.
Mutta tätä on pitänyt harjoitella. Kun Hayashi aloitti merkonomiopinnot Järvenpään ammattiopisto Spesiassa, hän kulki kouluun julkisilla liikennevälineillä kaksi vuotta. Matkaan kului kaksi ja puoli tuntia suuntaansa.
– Kuljin silloin vielä kepeillä ja usein minun piti tsempata itseäni, jotta jaksoin koko matkan.
Koulussa opettajat alkoivat ihmetellä, miten toisena opiskeluvuotena Hayashi oli heti aamusta väsynyt ja nukahteli pöydän ääreen. Opettajat haluaisivat auttaa ja kun Hayashi suostui ottamaan apua vastaan, järjestyivät taksikyydit koululle ja matka lyheni puoleen tuntiin.
Erityisesti itsenäistymisen kynnyksellä Hayashi olisi kaivannut tukea ja tietoa, jota kellään perheenjäsenistä ei ollut tarjota. Opiskelupaikan ja oman asunnon etsimisessä hän sai tukea CP-liitosta.
Hayashi kokee, että Suomessa ihmisille annetaan mahdollisuuksia, mutta lopulta on yksilön omalla vastuulla löytää itselle sopivat palvelut. Ja maahanmuuttajataustaiselle tämä on vielä vaikeampaa.
– Suomi kuitenkin sopii minulle. Täällä saa olla myös heikko.
Oikeus työelämään
Hayashin perheessä hyvästä kahvista ei ole ikinä tingitty. Kahvi on toiminut siltana tutustua uusiin ihmisiin ja oppia kieltä: Hayashilla oli tapana mennä ensimmäisinä vuosinaan Suomessa kahviloissa ihmisten luo ja pyytää apua kielen opettelussa. Hän saattoi tarjota juttukumppanille kupin kahvia ja sitten käytiin läpi sanalistoja.
– Kun muutin omaan asuntoon, tutustuin naapureihin kutsumalla heitä kahville: ”Hei, minulla olisi taiwanilaista kahvia, haluatko maistaa?”.
Hayashi valmistui merkonomiksi vuonna 2016, jolloin Kelasta ojennettiin eläkehakemus käteen. Hän teki kuitenkin selväksi, että haluaa löytää töitä. Työnhakua kesti kolme vuotta, kunnes hän pääsi järjestöön harjoittelijaksi. Nyt järjestöalan työpaikkoja on takana useampia.
– Suomessa työprosessi on vaikea. Kaikki toivotetaan tervetulleeksi hakemaan töitä, mutta todellisuudessa työhaastattelussa kysytään ensin, miten jaksan tehdä töitä vamman kanssa ja heti sen perään, että kirjoitanko virheettömästi suomea.
Kielitaitokysymyksiin Hayashi vastaa, että ei hänen suomea äidinkielenään puhuva ystävänsäkään kirjoita virheetöntä suomea. Ja toisaalta Hayashi puhuu eestiä, venäjää, englantia, japania ja suomea. Voisiko se riittää?
Takana on uusia alkuja ja koteja, mutta tulevaisuudelta hän toivoo rauhallisuutta.
– Toivon tavallista elämää. Ystäviä ympärillä, aikaa lukea ja syödä hyvin. Ja että työelämässä voisin auttaa muita ihmisiä.
Teksti: Elisa Kaartinen
