Väsymätön uudistaja, rohkea visionääri ja heikompien puolustaja. Joko tunnet Onerva Mäen?
Voit kuunnella jutun luettuna tästä.
– Saa sinutella, Onerva Mäki hymyilee ja kutsuu peremmälle.
Jyväskyläläisen kerrostaloasunnon sisustus kertoo monista matkoista Afrikkaan, muistuttaa edesmenneestä puolisosta Niilo Mäestä, vihjaa keskeneräisten muistelmien tekemisestä. Aineistoa muistelmiin olisi laatikkokaupalla ja tarinoita virallisten papereiden ympärille loputtomasti. Paljon mahtuu 97 vuoteen, etenkin jos on sellainen väsymätön luonnonvoima, kuin Mäki on.
– Arvaa, kuinka vaikeaa on ollut sopeutua iän myötä tulleeseen hitauteeni, kun olen tottunut tekemään kolmea työtä samaan aikaan, hän huokaa ja tarjoaa kahvia posliinikupeista.
Mäki korostaa, ettei halua nostaa haastattelussa itseään tai omia saavutuksiaan esille.
– Haluan kertoa, mitä kulissien takana on tapahtunut vuosien varrella. Asioita, joita viralliset dokumentit eivät paljasta.
Mutta tässä tapauksessa ihminen asioiden takana on oleellinen osa tarinaa. Esimerkiksi Jyväskylän cp-lasten päiväkotia, koulua, asuntolaa, Ruskeasuon cp-lasten luokkaa tai koko Niilo Mäki Instituuttia ei olisi syntynyt ilman Onerva Mäkeä. Yksi ihminen voi saada aikaan paljon. Ainakin jos on yhtä pelkäämätön ja sinnikäs kuin Mäki.
Orpolapsesta opettajaksi
Onerva Mäki (os. Nummelin) syntyi 16.12.1926 Ahlaisissa, Porin naapurissa. Sodan keskellä 15-vuotias Onerva ja hänen pikkusiskonsa jäivät orvoiksi. Viimeiset rahat menivät äidin arkkuun, ja tytöt jäivät ilman kotia – sosiaalitoimen mukaan kodit oli varattu perheille.
Mäki ei lannistunut, vaan uskalsi perätä oikeuksiaan, vaatia itselleen ja siskolleen perheen. Ja pian sellainen löytyi. Kasvattiäiti Hertta Rauramo oli mukana naisasialiikkeessä ja muokkasi merkittävästi tyttärensä ajatusmaailmaa. Rauramo vahvisti nuoren Mäen uskoa omiin kykyihinsä ja kehotti unohtamaan muiden mielipiteet, kun Mäki omaa paikkaansa etsiessään pohti, mitä muut hänen valinnoistaan mahtaisivat ajatella.
Oma paikka löytyi sattumalta ja mutkan kautta. Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen Mäki olisi halunnut opiskella kauppakorkeassa, kauppiaan tytär kun oli. Mutta sodan jälkeen aloituspaikat oli varattu rintamalta palanneille miehille, joten tarvittiin varasuunnitelma. Ylioppilaana opettajakokemusta Porissa kerryttänyt Mäki päätyi lopulta opettajankoulutuslaitokseen.
Tarvittiin enää muutama sattuma lisää, ja tähdet alkoivat asettua oikeaan muodostelmaan. Samaan aikaan kun Mäki opiskeli opettajaksi, Raajarikkoisten koulua johti Fabian Langenskiöld, Invalidisäätiön perustaja ja Suomen invalidi- ja vammaishuollon kehittäjä. Raajarikkoisten koulu tunnettiin myöhemmin Ruskeasuon kouluna ja nykyisin se on oppimis- ja ohjauskeskus Valteri.
Langenskiöld ja Helsingin kaupungin koulutoimen johtaja Paavo Kuosmanen halusivat uudistaa vanhanaikaisen raajarikkoisten koulun, ja etsivät tehtävään nuorta opettajaa. Mäki ei hakenut tehtävään, se ei käynyt hänellä edes mielessä. Eihän hänellä ollut kokemusta vammaisista, eikä erityispedagogiikkaa ollut silloin edes olemassa. Mutta tuleville opettajille luennoinut Kuosmanen oli pannut Mäen merkille. Hän selvitti vaivihkaa nuoren opiskelijan taustat ja haastatteli kurssikavereita Mäen opiskelumenestyksestä. Ja niin kävi, että pari kuukautta ennen valmistumistaan opettajaksi vuonna 1950, Mäki oli valittu Raajarikkoisten koulusäätiön opettajaksi.
– Oliko se sattumaa – vai sittenkin kutsumusta, Mäki hymyilee ja antaa tarinan polveilla eteenpäin.
Ensimmäinen työpäivä oli järkytys. Mäellä ei ollut aiempaa kokemusta vammaisista.
– Oviaukosta välitunnille tuli tyttö, jonka alavartalon alle oli laitettu tyyny ja hän liikkui yhden käden avulla. Samassa poika, jonka molemmat jalat oli amputoitu hänen jäätyään junan alle, ryntäsi ovesta ulos ja kaatoi tytön. Niitä lapsia oli niin paljon, Mäki kertaa.
Luovuttaminen oli lähellä.
– Kirjoitin kasvatusäidilleni, että tulen hulluksi, en pysty katsomaan näitä lapsia, saati opettamaan heitä. Hän soitti minulle ja sanoi: Sinulle on annettu tämä tehtävä. Minä tunnen sinut, ja sinä pystyt siihen, Mäki muistelee.
Ja niin Mäki toipui ensijärkytyksestään ja ryhtyi töihin. Raajarikkoisten koulu oli sisäoppilaitos ja tuntui Mäestä kovin vanhanaikaiselta. Töitä riitti, usein myös viikonloppuisin.
– Palkka oli postimerkin verran.
Silloisissa toimintatavoissa, asenteissa ja osaamisessa oli paljon parannettavaa.
– Ruokailussa johtaja istui opettajien pöydän päädyssä, soitti kelloa ja tarjoilija tuli paikalle. Ja vasta kun johtaja oli ottanut ruokaa, muutkin saivat ottaa.
Nuorimmat oppilaat olivat 7-vuotiaita ja vanhimmat 18-vuotiaita. Suurimmalla osalla oppilaista oli polio.
– Muista sitten ei tiedettykään, mikä heillä oli. Ensimmäiset puoli vuotta opetin cp-vammaisia tietämättä, että heillä on cp-vamma.
Lapsilla oli kova kuri, ei mitään aktiviteetteja, ei edes lupaa mennä ulos.
– Minä joskus rikoin sääntöjä ja annoin lasten kiertää korttelin.
Kerran Mäki sai johtajalta vakavat nuhtelut annettuaan oppilaan opetella puhelimella soittamista.
– Se oli aivan sanoinkuvaamatonta.
Kehitysmaasta maailmalle
1950-luvulla sodasta toipuva Suomi oli vielä Euroopan mittapuulla kehitysmaa, ja sai kuuden muun maan ohella mahdollisuuden lähettää osallistujia Unicefin järjestämään liikunta- vammaisten moniammatillisen kuntoutuksen koulutusohjelmaan Isossa-Britanniassa.
Kun tieto koulutuksesta tuli, Mäki oli ollut opettajana vasta puoli vuotta. Ei hän oikeastaan osannut englantiakaan. Kokeneempien opettajien kieltäytyessä yksi kerrallaan Mäki toivoi malttamattomana pääsevänsä matkaan. Lopulta kaikki muut olivat sanoneet ei, ja jäljelle jäi enää Mäki.
Kahden kuukauden matka oli alkusysäys Mäen kansainväliselle uralle. Englannin kieli alkoi soljua kuin varkain, ja sosiaalinen suomalainen verkostoitui muiden kanssa. Osaaminen ja ymmärrys vammaisuudesta kasvoi.
– Näin ensimmäistä kertaa ihmisen, jolla oli diagnosoitu cp-vamma. Ymmärsin heti, että omalla luokallani oli kaksi oppilasta, joilla oli myös cp-vamma.
Samaan aikaan ymmärrys kuntoutuksesta kasvoi koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Mäki kertoo, että 1950-luvulla kuntoutus pohjautui sotainvalidien kanssa tehtyyn työhön, ja vaikutusvaltainen Fabian Langenskiöld sai ajan huippuammattilaiset kehittämiseen mukaan. Suomalaiset ymmärsivät Mäen mukaan muita maita nopeammin ihmisen kokonaisvaltaisuuden merkityksen.
– Monet muut maat laittoivat kaikki paukut fysioterapiaan. Meillä ymmärrettiin, että jos jalat ovat huonot, on turha käyttää kaikkea energiaa jalkojen kehittämiseen, vaan on otettava äly mukaan.
Debiilistä johtajaksi
Älyä ja sisua tarvittiin myös Mäen työssä. Vuonna 1957 hänet pyydettiin perustamaan Helsingin Taivallahteen luokka oppilaille, jotka olivat alle apukoulutason. Mäki otti virkavapaata Raajarikkoisten koululta ja kääri hihansa.
– Minulle sanottiin, että hanki lapset. Sain CP-klinikan kautta nimet, marssin lasten koteihin ja sain luokan kasaan. Pyysin Helsingin kaupungin psykologilta diagnooseja ja tietoja, mitä lasten kanssa on aiemmin tehty. Hän totesi, että mitä sä diagnooseilla teet, eihän ne miksikään tule.
Mäki ei lannistunut vaan ryhtyi työhön. Hän piti konkreettisesti seinille kiipeileviä oppilaita aloillaan mitä mielikuvituksellisimmin keinoin, vei lapsia retkille, piti luokan puhtaana aikana, jolloin ei ollut vaippoja, opetti lukemaan multisensorimenetelmällä. Kaikki tämä ihan yksin, ilman avustajia.
– Retket yhdeksän lapsen kanssa ilman apulaisia olivat melkoisia kokemuksia. Yksi oli pyörätuolissa, joten laitoin hänet talvella potkukelkkaan. Yhden oli tarkoitus kulkea suksilla, mutta sauva katkesi kesken matkaa, joten hän kulki roikkumalla kaulassani. Kesken matkaa tuli vastaan tunnettu professori, katsoi meitä ja sanoi että ”tuollaistenkin täytyy elää”. Jos minulla ei olisi ollut niitä lapsia, olisin mennyt ja mukiloinut, Mäki muistelee.
Oppilaiden joukko oli vähintäänkin kirjava. Mäki halusi antaa kaikille mahdollisuuden, löytää keinoja oppia ja onnistua.
– Muistan yhden hyvin lahjakkaan pojan, jolla oli cp-vamma. Hän tuli luokkaani Lea Ylpön diagnoosilla ”debiili” [nyk. lievästi kehitysvammainen]. Poika päätyi aikuisena perustamaan perheen ja työskenteli ison firman atk-osaston johdossa. Opin hirveästi niiltä lapsilta, Mäki kertoo.
Aina heikompien puolella
Vuonna 1955 Mäki sai stipendin, joka mahdollisti opiskelun Yhdysvaltoissa. Raajarikkoisten koulun rehtori ei olisi halunnut päästää Mäkeä matkaan, mutta Fabian Langenskiöld oli heti valmis kirjoittamaan ”minkä tahansa paperin, jonka avulla matka onnistuisi”.
Yhdysvalloissa Mäki opiskeli cp-lasten puheterapiaa ja perehtyi Bobath-koulutukseen. Matka oli käänteentekevä: kielitaito, suhteet ja koulutus olivat nyt kunnossa.
Seuraavat vuosikymmenet kuluivat akateemisen uran, kouluttamisen, oman perheen ja kunnallispolitiikan parissa. Mäki oli monessa mukana ja sai aikaan valtavasti. Vuonna 1959 hän meni naimisiin Niilo Mäen kanssa. 1960-luvulla Onerva Mäki opiskeli uudelleen apurahan turvin Yhdysvalloissa, toimi muun muassa Jyväskylän kaupunginvaltuustossa, koululautakunnan varapuheenjohtajana ja kaupunginhallituksessa, ajoi Huhtarinteen koulun ja cp-luokan perustamista, oli mukana perustamassa Keski-Suomen CP-yhdistystä, toimi Jyväskylän yliopiston lehtorina, perusti logopedian klinikan ja toimi logopedian sekä erityispedagogiikan vastaavana apulaisprofessorina. Hän tutki ja opetti erikoisaloinaan cp-vamma, dysfasia, kuulo- ja näkövamma sekä puheen ja kielenkehityksen vaikeudet.
Lisäksi Mäki kehitti valtion erityiskoulua ja koulutti erityisopettajia sekä Suomessa että kansainvälisesti. Kehitysyhteistyöprojektin puheenjohtajana Mäki vastasi 56 afrikkalaisen erityisopettajan koulutuksesta. Ja vuonna 1990 syntyi Niilo Mäki -instituutti Heikki Lyytisen ja Timo Ahosen kanssa. Mäki toimii edelleen instituutin hallintoneuvoston jäsenenä ja hallituksen varajäsenenä.
Uraan on mahtunut monenlaisia palkintoja, tunnustuksia ja arvonimiä. Näistä yhtäkään Mäki ei mainitse haastattelun aikana. Sen sijaan hän muistelee mielellään entisiä oppilaitaan ja kertoo ylpeänä lapsenlapsistaan. Kun elää pitkään, näkee, mikä on tärkeää.
– Minulla on aina ollut tahto puolustaa heikompia. Jos on saanut enemmän kuin muut, on jaettava taitonsa. Olet olemassa kaikkein heikointa varten.
Ja kun tekee paljon, syntyy tarinoita. Niitä Mäellä olisi loputtomiin.
– Kun mietin elämää taaksepäin huomaan, että olen aina saanut asiat lähtemään liikkeelle, etsinyt sopivan johtajan ja lähtenyt seuraavaan projektiin. Olen sellainen, että kun löydän epäkohdan, tutkin sen ja sitten sitä mennään. En jää työryhmiin vaan ryhdyn heti tekemään. Olen mennä kaahottanut: tämä pitää korjata, korjaan sen, Mäki nauraa.
Sitten hän vakavoituu, katsoo silmiin.
– Olen valmis kuolemaan. Olen tehnyt niin paljon jo töitä, että ei se Jumala välitä, vaikka tulisin sinne söhläämään.
Ehkä taivaassa olisikin tilausta uudistamiselle, tottuneiden tapojen pöllytykselle. Sielläkin Mäki olisi nainen paikallaan.
Teksti ja kuva: Lissu Kiviniemi
