Paula Hannus on äiti, joka työskentelee johdon assistenttina yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistossa. Hän on opetellut sanomaan ääneen, että rakastaa ja tunnistamaan, milloin on aika levätä.
Voit kuunnella jutun luettuna tästä.
Marraskuisena aamuna Paula Hannus saapui sairaalaan. Maa oli paljas ja asfaltti kiilteli mustana. Supistukset olivat alkaneet yöllä.
Kun tuore äiti kaksitoista tuntia myöhemmin sai pienen käärön syliinsä, hän ei itkenyt, vaan kertomansa mukaan ulvoi.
Vaikka rakkaus toista kohtaan ei aivan ensisekunneilla syöksynyt, se tuli silti vauhdilla, vyörymällä. Tunne oli niin iso ja vahva. Sen suuruus yllätti, sellaista rakkautta Hannus ei ollut ennen kokenut. Hänestä tuntui, että tämä kaikki ei mahdu häneen. Mahtuuko vieläkään?
– Nykyään mahtuu, en ala ihan joka kerta itkemään, kun näen Antonin, Hannus nauraa.
Mutta mennään ensin tarinan alkuun, vuoteen 1982 ja Oulun Rajakylään.
Reippaaksi kasvatettu
Hannus vietti lapsuutensa 1980-luvun Oulun Rajakylässä rivitalossa, jossa hänen vanhempansa asuvat edelleen. Lapsuuden muistikuvissa on pihaa ja omaa rauhaa, lapsi sai temmeltää ja touhuta.
Ja Hannus touhusikin: vanhemmat kuskasivat milloin partioon ja milloin soittamaan sähkösyntikkaa, huilua tai kanteletta. Joskus silloin, ja erityisesti nyt äitinä, Hannus miettii, että ehkä vähempikin tekeminen olisi riittänyt.
Hannus oli syntynyt kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa. Todennäköisesti keskosuuden seurauksena hänellä todettiin spastinen diplegia. Hannus miettii, että vamma on ollut sekä itselle että omille vanhemmille vaikea asia käsitellä. Kaikkeen tekemiseen kotona kuitenkin kannustettiin.
1980-luvulla cp-vammaa kuntoutettiin ahkerasti: Hannuksen akillesjänteitä venytettiin parikin kertaa ja lisäksi käytössä oli pohjallisia, remmejä – kaikenlaisia virityksiä. Fysioterapian lisäksi hän kävi ratsastusterapiassa.
On vaikea sanoa jälkikäteen, miten kuntoutus edisti ja piti yllä fyysistä toimintakykyä, olivatko kaikki toimenpiteet välttämättömiä.
– Tarkoitusperät kuntoutuksessa olivat varmasti hyvät. Ahkerasta kuntoutuksesta lapsena jäi kuitenkin sellainen ajatus, että ei oikein kelpaa omana itsenä. Pitäisi jotenkin korjata itsestä jokin asia pois, Hannus pohtii.
Lapsena hän kävi erityisryhmässä Kisakentän päiväkodissa. Ryhmässä monella lapsista oli cp-vamma. Päiväkodista löytyi kaksi hyvää ystävää, joiden kanssa Hannus pitää edelleen tiiviisti yhteyttä.
Peruskoulun Hannus kävi lähikoulussaan, Rajakylän koulussa. Aivan ensimmäisillä luokilla Hannuksella oli avustaja käsityö- ja liikuntatunneilla. Mikä avustajan rooli oli, siitä hän ei ollut aivan varma.
– Teimme tyynyä vohvelikankaasta käsityötunnilla ja kirjailin siihen leijonaa. Muistan, miten pyysin avustajaa letittämään leijonan hännän letille. En todennäköisesti vain itse jaksanut tehdä lettiä, en tiedä tarvitsinko oikeasti avustajaa, Hannus nauraa ja lisää, että ehkä koululla ei ollut tuohon aikaan juuri kokemusta lapsista, joilla on vamma.
Lukion Hannus kävi hissittömässä, kolmikerroksisessa rakennuksessa ja ravasi rappusia
yhdessä muiden kanssa.
– Minut on kasvatettu reippaaksi. Olen oppinut ajattelemaan, että kyllä se siitä ja eteenpäin vain.
Hannus tunnistaa itsensä myös tunnolliseksi opiskelijaksi. Peruskoulussa arvosanat olivat yhdeksää ja kymppiä. Hänelle oli tärkeää menestyä koulussa. Hannuksella oli myös aina vastaus valmiina. Jossain vaiheessa koulukaverit kutsuivat häntä Paula sanakirjaksi.
Englanniksi itsevarmempi
Sanakirja-nimitys olisi myös voinut juontua Hannuksen kiinnostuksesta kieliin. Englannin kieltä opiskellut isä tilasi kotiin englanninkielisiä lehtiä, jotka sytyttivät jo lapsena Hannuksen mielenkiinnon vierasta kieltä kohtaan.
Kun Hannus asteli kolmannella luokalla englannin kielen tunnille, jokin klikkasi. Uudet ja vieraat sanat soljuivat suussa. Kotimatkalla kolmasluokkalainen toisteli ja makusteli sanoja, tunsi leijailevansa pilvissä.
Rakkaus englannin kieleen johdatti Hannuksen opiskelemaan Oulun yliopistoon englannin kielen filologian maisteriohjelmaan. Kielitaito on ollut hänelle keino tarkastella ihmisiä ja kurkistaa uusiin maailmoihin.
– Minua kiinnostavat ihmiset, ihmisten välinen vuorovaikutus ja kommunikaatio. On tutkittu, että kielestä toiseen vaihtaminen voi vaikuttaa persoonallisuuteen. Englannin kieli oli itselleni helppoa ja vaivatonta, joten olin ehkä itsevarmempi kieltä käyttäessäni, Hannus pohtii.
Kielitaito mahdollisti Hannukselle esimerkiksi osallistumisen nuorisoyhteistyö Seitin kautta kansainvälisiin vaihtoihin sekä yliopiston opiskelijavaihtoon. Nämä jaksot ulkomailla vahvistivat luottamusta omaan pärjäämiseen ja tukivat itsenäistymistä. Kaikenlaisia tilanteita tuli vastaan, mutta aina niistä selvittiin.
– Kun lähdin Lontoon yliopistoon vaihtoon, tiedustelin yliopistolta etukäteen taksikuljetusta lentokentältä opiskelija-asunnolleni. Tämä pyyntö kuitenkin evättiin.
Kun Hannus saapui Lontooseen, alkoi hänen ja hervottoman kokoisen matkalaukun matka kohti uutta kotia. Matka sisälsi junan, metroja ja loputtomasti rappusia. Hannus ei kuitenkaan edes ehtinyt miettiä, miten selviäisi ensimmäisistä rappusista ylös, kun joku tarjosi apua ja kantoi Hannuksen matkalaukun. Tämä toistui aina rappusten kohdalla. Kun matkaa oli jäljellä vain muutama sata metriä, tuntematon mies tarjosi autokyydin matkasta uupuneelle opiskelijalle.
– Nyt mietin, että ihan hirveää mennä jonkun tuntemattoman äijän autoon, Hannus muistelee nauraen ja lisää, että nykyään hän myös suhtautuisi eri tavalla yliopiston kieltävään vastaukseen taksimatkoista.
Maisteriksi valmistumisen jälkeen Hannus suuntasi aineenopettajaksi Helsinkiin. Määräaikainen sijaisuus helsinkiläisessä peruskoulussa kesti vuoden ja osoitti Hannukselle, että hän haluaa tehdä jotain muuta. Niinpä hän haki ja pääsi Haaga-Helian ammattikorkeakouluun Multilingual Management Assistants Bachelor of Business Administration -ohjelmaan eli opiskelemaan johdon assistentiksi.
Opinnot mahdollistivat mielekkäät ja omilta tuntuvat työtehtävät. Nyt Hannus on työskennellyt valtion eri organisaatioiden johdon assistenttihommissa jo kymmenen vuotta.
Aina ei tarvitse jaksaa
Työuransa alussa Hannus jutteli kollegansa kanssa ja kertoi ohimennen sivulauseessa, miten oli itkenyt aamulla tunnin ennen töihin lähtöä. Työkaveri kuunteli hetken ja sanoi, ettei sen noin kuulu mennä, ja kehotti Hannusta ottamaan yhteyttä työterveyteen.
– Lähdin siltä istumalta lääkäriin ja sain sairauslomaa. Ilman kollegan puuttumista en varmasti olisi havahtunut tilanteeseen.
Jälkikäteen Hannus tunnistaa, että uupumus oli tehnyt tuloaan jo pitkään. Mutta vasta kun joku antoi luvan hän oivalsi, miten pitkään hän oli ollut väsynyt.
– Minulle on ollut aikuisiällä vieras ajatus, että aina ei tarvitse jaksaa. Sitä on joutunut opettelemaan. Ehkä tunnollinen koululainen minussa on halunnut todistaa olevansa yhtä hyvä kuin muut.
Nyt kun takana on monia työvuosia, elämänkokemusta sekä yksi uupumus, Hannus miettiikin, miksi hänen tai kenenkään muunkaan pitäisi todistella kellekään yhtikäs mitään.
– Jos on oikeiden ihmisten parissa, ei tarvitse kelvata. Sinut halutaan sellaisena kuin olet.
Toukokuussa 2022 Hannus aloitti työt johdon assistenttina yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistossa.
Työnsä kautta Hannus pääsee aitiopaikalta seuraamaan yhdenvertaisuuden edistämistä yhteiskunnassa. Se on vahvistanut ja selkiyttänyt myös omia arvoja ja oikeuksia. Uuteen työpaikkaan saapuminen oli helppoa, Hannuksen ei tarvinnut selitellä vammaansa.
– Se on niin tavallista kaikille. Koen olevani ihan samassa asemassa kuin muutkin.
Pahoinvointia ja sohvakalustoja
Haave äitiydestä oli kulkenut Hannuksen mukana, vaikka parikymppisenä hän kyseenalaistikin asiaa, ei ollut ihan varma halusiko. Hän tiesi, että raskaaksi tuleminen ei noin vain käy, mutta hänen ja kumppaninsa kohdalla raskaus alkoi toivotusti, jopa helposti. Itse raskaus oli raskas, ja Hannus kärsi voimakkaasta pahoinvoinnista sekä kovasta väsymyksestä.
– Minulla oli kahden viikon energinen keskiraskaus, joka ajoittui juuri siihen, kun töissä oli tärkeä tapahtuma, Hannus naurahtaa.
Cp-vammasta johtuvien virheasentojen vuoksi Hannuksella oli raskausaikana kipuja. Hän oli viimeisen kolmanneksen sairauslomalla, koska ei pystynyt istumaan tai seisomaan. Loppuraskaus kului lähes kokonaan sohvalla kylkiasennossa.
Raskaus meni kaksi viikkoa yli lasketun ajan. Hannus oli varma, että lapsella oli kohdussa mukanaan sohvakalusto ja televisio, joiden ääreltä lapsi ei malttanut poistua, ja joiden kulmat hän tunsi sisälmyksissään.
Hannus oli miettinyt keisarinleikkausta, mutta lääkärit eivät nähneet sitä tarpeellisena. Apua synnytyspelkoihin tarjosi pelkopoliklinikka, jossa hän kävi keskustelemassa synnytykseen liittyvistä peloistaan.
Lopulta synnytys oli kokemuksena voimaannuttava. Anton saapui maailmaan ja arki kiepsahti uuteen asentoon.
Äidiksi tuleminen vaikutti myös omaan kehosuhteeseen.
– Imetys oli itselleni tosi tärkeää. Olin hirveän iloinen, että siinä asiassa kehoni toimi. Se myös toi läheisyyttä ja turvaa.
500 etätyöpäivää ja taapero
Hannus palasi töihin, kun synnytyksestä oli kulunut yhdeksän kuukautta ja Antonin isä jäi vuorostaan kotiin vauvan kanssa. Jälkeenpäin Hannus miettii, miten pikkulapsivuosista tulikaan selvittyä.
– Nukuimme molemmat Antonin kanssa huonosti. Hormonit onneksi auttoivat johonkin asti. Ja oikeastaan sen väsymyksen huomaa vasta sitten, kun tilanne on parempi. Silloin tuntuu, kuin joku laittaisi valot päälle.
Työn ja pikkulapsiarjen yhdistämisen lisäksi elämään tuli vielä uusi muutos, kun Hannus ja Antonin isä erosivat. Vuotta myöhemmin alkoi korona, joka osoittautui haastavaksi ajaksi: Hannukselle työn tarjoama sosiaalisuus oli aina ollut tärkeää. Kun siirryttiin etätöihin, ihmiskontaktit jäivät.
Korona-aikana oli aamuja, kun Hannukselle ainut syy nousta sängystä ylös olivat Anton ja kissa – se, että häntä tarvittiin. 500. etätyöpäivän aamuna Hannus lopetti laskemisen ja sen miettimisen, milloin toimistolle palattaisiin.
Nyt taksi suuntaa useimpina aamuina työpaikalle, mutta vieläkin työntekoa joutuu opettelemaan uudelleen, koska se tuntui pitkään niin raskaalta.
Minun äitiyteni
Hannus kokee, että on saanut äitiyteen sen avun, mitä on pyytänytkin. Vamma ei ole vaikuttanut terveydenhuollon ammattilaisten asenteisiin hänen kohdallaan. Tosin neuvolassa huomio kiinnittyi hirmuisesti lapseen.
– On kysytty miten voit, mutta ne hormonit, elämänmuutos ja univaje, ei siinä osaa pyytää mitään, kun on ihan pihalla ja ei ole nukkunut.
Kun Anton oppi kävelemään ja juoksemaan, arkea helpottivat lisätyt avustajatunnit. Avustaja auttoi ennen kaikkea ulkoiluissa ja juoksi tarvittaessa Antonin perässä sekä auttoi nostoissa. Toki korona sotki tämänkin kuvion.
– Ulkoiluissa koin avustajan tuovan turvaa. Mutta ei Anton ikinä ollut sellainen, että olisi lähtenyt juoksemaan tai karannut. Lapset ovat fiksuja. Kyllä ne tajuavat jo pieninä, että tuo ei pysy perässä, jos pinkaisen juoksuun.
Kun Hannukselta kysyy, vaikuttaako vamma hänen käsitykseensä äitiydestä, hän miettii ja toteaa:
– Ei minulla ole muuta äitiyttä kuin tämä minun oma. Koska minulla on aina ollut vamma, en tiedä millaista olisi elää ilman sitä. Eihän minusta tunnu, että minulla olisi vamma, koska kehoni on aina ollut tällainen.
Vaikka itselle vamma on arkinen asia, lapsi vasta luo omaa kuvaansa maailmasta ja perheestään, tekee havaintoja ja huomioita. Hannus kertoo, miten Antonilla oli vaihe, jolloin tämä toi jokaisessa asiassa esille äitinsä vamman. Silloin Hannus muistutti lastaan, ettei vamma kaikkeen vaikuta. Hänelle on äitinä tärkeää näyttää, että on monia tapoja elää.
Hannus ja Anton osallistuivat kesällä 2023 CP-liiton vertaisviikonloppuun vanhemmille, joilla on vamma. Vertaiskeskusteluissa sai tuoda esiin omia pohdintoja ja esittää muille samassa tilanteessa oleville kysymyksiä.
– Sain perspektiiviä tilanteeseeni ja näkökulmia siihen, miten lapsen kehitysvaiheet vaikuttavat tämän tapaan käsitellä vammaa. Oli jännää olla tilanteissa ihmisten kanssa, joita et ole koskaan ennen tavannut ja silti kun kerrot jotain, niin toinen heti tietää mistä puhut, Hannus kertoo viikonlopun kohtaamisista.
Tämän perheen arjesta on muotoutunut juuri heille sopiva, juuri heidän näköisensä. Kun Anton syntyi, kaikki muuttui. Nyt elämää ei osaa kuvitella ilman toista.
– Olen opetellut sanomaan, että rakastan, ja sanon sitä usein.
Teksti ja kuvat: Elisa Kaartinen
