Eija-mummun elämä ja seikkailut

Eija Korhosen ei pitänyt koskaan oppia puhumaan tai kävelemään. Toisin kävi. Lapsuuden ja nuoruuden seikkailuja seurasivat työura haasteineen, äitiys ja lopulta isoäitiys.

Synnyin Marian sairaalassa Tampereella vappupäivänä 1.5.1952 kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa. Synnytys oli vaikea, ja kärsin hapenpuutteesta.

Iäkäs harmaahiuksinen nainen jolla tummennetut silmälasit istuu valkoisten kukkien vieressä ja nauraa. Hän pitää kädessään kehystä jossa kaksi valokuvaa hänestä ja miehestään lastenlastensa kanssa.

Vammani huomattiin jo syntymässä ja minut vietiin Lastenlinnaan Helsinkiin tutkimuksiin. Sen ajan arvostetuin lääkäri, arkkiatri Arvo Ylppö sanoi, että tämä tyttö ei tulisi koskaan kävelemään eikä puhumaan. Olisivat jopa kirjoittaneet paperin, että minut saataisiin laitokseen. Ylppö oli väärässä.

Asuimme Tampereella mummun ja papan yläkerrassa. Lapsuudenkodin vessa oli ulkohuussi, joka sijaitsi mäen alla. Minulle se oli hieman haastavaa, koska erityisesti talvella mäki oli liukas.

Vesi kannettiin naapureiden kaivosta kotiin, sillä vettä ei noin vain hanasta saanut. Myöhemmin meillekin saatiin vesijohdot, mutta miehet joutuivat kaivamaan ne itse lapiolla.

Vanhempani kävivät töissä, joten mummut hoitivat minua, isosiskoani ja pikkuveljeäni. Vietimme paljon aikaa yhdessä naapurien lapsien kanssa. Äitini käski siskoani ottamaan minut mukaan leikkeihin, joten sisko piti huolta minusta aina kun emme kinastelleet.  Minulla ei ollut kovin suurta ikäeroa tätieni ja enojeni kanssa, joten sain osallistua heidänkin leikkeihin.

Kun muutimme mummun yläkerrasta isän työsuhdeasuntoon, pääsimme käymään tehtaan herrojen saunalla lauantaisin saunomassa, koska meillä ei ollut omaa saunaa. Yleensä kävin isän kanssa yleisessä saunassa, sillä miehet antoivat minun saunoa rauhassa. Jos menin äidin kanssa, muut naiset kuiskuttelivat kaikennäköistä. Siihen aikaan oli vankka uskomus, että löyly aiheuttaa epilepsiaa. Eräs vammainen ystäväni sai joka viikko selkäsaunan koska uskottiin, että sillä tavalla hän pysyy kilttinä. Äitiäni kehotettiin käyttämään samaa menetelmää minuunkin. Onneksi ei käyttänyt.

Nahkavyö apuvälineenä

Siihen aikaan useimmat apuvälineet jouduttiin tekemään itse. Isäni teki minulle pyöreästä jakkarasta seisomatuen poraamalla siihen aukon. Minulle rakennettiin mummolan pihaan nojapuut, joiden avulla harjoittelin kävelyä. Opettelin kävelemään myös tukeutuen veljeni vanhoihin vaunuihin, jotka oli täytetty tiiliskivillä.

Isäni ja hänen kaverinsa rakensivat meille leikkimökin, jossa sain leikkiä siskoni ja naapurin lasten kanssa. Kun kasvoimme vanhemmiksi, emme enää leikkineet mökissä, mutta yövyimme siellä kesät siskoni kanssa.

Muistelen lämmöllä lapsuuteni ukonilmoja, sillä silloin pääsimme isän kainaloon nukkumaan. Hän tuli jopa leikkimökkiin kanssamme yöksi, jotta meitä ei pelottaisi. Isän rintakarvat tosin vain kutittivat neniämme, kun hän tuli väliimme.

Isäni vei minua toiseen mummolaan Epilään usein moottoripyörällään. Minut oli sidottu isään kiinni pappani tekemällä nahkavyöllä, jotta pysyisin kyydissä. Epilässä oli savusauna, jossa ei olisi saanut koskea mihinkään. Joskus kuitenkin sattui, että saatoin ihan vahingossa johonkin koskea sillä seurauksella, että olin yltäpäältä musta.

Ambulanssilla kouluun

Kouluun oli vaikea päästä. Koulunkäyntikypsyystestit menivät hyvin, mutta sopivaa koulua ei löytynyt, ja minut vapautettiin oppivelvollisuudesta. Kun toiset kävivät koulua, minä odotin kaivonkannella kavereita kotiin. Useimmiten odotin naapurin Tuijaa lukemaan minulle rakkauskertomuksia. 

En ollut ainoa, jolle ei löytynyt sopivaa koulua. Seurakunta palkkasikin Arja-tädin käymään luonamme. Tarkoitus oli askarrella yhdessä, mutta minä halusin opiskella. Arja opetti minut lukemaan ja laskemaan.

Lielahden koulun opettaja Sirkka kuuli oppimishaluistani ja halusi tulla opettamaan minua kotiin. Koska en pystynyt kirjoittamaan, sain lahjoituksena ensimmäisen kirjoituskoneeni. Se on minulla vieläkin tallella rakkaana muistona lapsuudesta.

Vuonna 1967 Tampereelle perustettiin cp-luokka monen vuoden taistelun tuloksena. Meitä oli 16 oppilasta ja kaksi opettajaa, Maija ja Turkka. Koulukuljetusta hoitivat Pirkanmaan ambulanssit. Aamuisin minut haettiin kotoa ambulanssilla ambulanssikeskukseen odottamaan koulun alkua. Sain istua sängyn jalkopäässä, kun keskuksessa yövuorossa olleet työntekijät nukkuivat.

Myöhemmin koulu laajeni ja muutti. Silloin eräs ambulanssikuski kyseli vanhemmiltamme miltä kuulostaisi, jos hän ostaisi pakettiauton, jolla voisi kuskata meitä kouluun. Näin saimme ensimmäisen koulukuljetusautomme.

Nuoruuden villitykset

Lapsuuden ja nuoruuden kesät kuluivat leireillä, telttaillen sekä mökkeillen sukulaisten kanssa. Harrastin sisupartiota siskoni kanssa ja kävin tyttökerhossa.

Rippileirillekin pääsin osallistumaan. Minä sekä kaksi muuta tyttöä, Sylva ja Reija, saimme sinne oman avustajan. Meidän tyttöjen huone oli papin huonetta vastapäätä. Huoneen ovi natisi ja piti kovaa meteliä, joten menimme muiden kanssa kuutamouinneille salaa ikkunan kautta, ettei pappi herännyt.

Tutustuin ystävääni Sirpaan vuonna 1966 Kipinän kioskilla, missä nuorisporukalla oli tapana kokoontua. Sirpan kanssa oli kaikennäköisiä metkuja. Menimme muun muassa ympäri metsiä poikien perässä ja minä kompuroin hienot vaatteeni likaisiksi.

Äitini oli mukana perustamassa Tampereen CP-yhdistystä, joka piti leirejä Saarikylän vanhalla koululla monena kesänä. Siellä vierailivat muun muassa Irwin Goodman ja Paula Koivuniemi. Olin myös Tampereen seudun Invalidit ry:n nuorisojaostossa. Pidimme jytäiltoja ja matkustimme. Kesällä vietimme aikaa Aitorannassa yhdistyksen omassa kesäasunnossa. Meillä oli kauhean hauskaa.

Kävimme CP-yhdistyksen kanssa myös Italiassa. Vietimme juhannusta meren rannalla. Meillä oli siellä pieni kokko sekä nuoria ja komeita italialaisia miehiä seurana.

Kun siskostani tuli teini ja hän alkoi heilastelemaan, hän toi ensimmäisenä minulle pojat näytille ikään kuin hyväksyttäväksi. Hän halusi aina tietää mielipiteeni pojista. Riidellessämme minä sitten tietenkin käytin tätä häikäilemättömästi hyväkseni ja paljastin kaikki salaisuudet äidille. Siskoni sai arestia, mutta minä pääsin pälkähästä.

Kuukautiseni alkoivat, kun olin 14-vuotias. Äitiäni kehotettiin viemään minut operoitavaksi, jotta kuukautiset loppuisivat enkä pystyisi hankkimaan lapsia. Onneksi äitini ei siihen ryhtynyt.

Työuraan mahtui haasteita

Cp-koulusta valmistuessani johtaja sanoi vitsillä, etten saa päästötodistusta, sillä olen niin hyvä auttamaan kavereita. Tästä alkoi pitkä työurani. Aloitin osapäiväisenä koulunkäynninohjaajana vuonna 1973. Vakituisen toimen sain Tampereen kaupungilta 1978. 

Olen kokenut paljon kiusaamista työurallani. Alkuvuosina työpaikaltani muun muassa hävisi tavaroita ja rahaa ja minua syytettiin varkaaksi. Johtajaopettaja väitti oppilaiden edessä minun varastaneen. Lähdin kotiin itkien. Johtajaopettaja soitti äidilleni ja kertoi, että saan kohtauksia enkä huomaakaan, että varastan. Olin niin ahdistunut, että koin ettei minulla ollut muuta keinoa paeta tilannetta kuin ottaa rauhoittavia tabletteja ja nukahtaa ikuiseen uneen. Äitini huomasi tilanteen ja huusi isän apuun. Olin kaksi päivää töistä pois, ja sillä välin oikea varas saatiin kiinni. Minulta ei pyydetty koskaan anteeksi eikä kerrottu, kuka varas oikeasti oli.

Kiusaaminen jatkui koko työurani ajan. Puhuttiin esimerkiksi, että jos Eija tulee juhliin niin muut eivät tule. Lopputyövuosina pippaloita pidettiin tarkoituksella paikoissa, mihin ei pyörätuolilla päässyt. Tokaistiin vain muka vitsaillen, että kyllähän minä paikalle pääsisin, jos vain hälyttäisin palokunnan paikalle avustamaan minut ylös portaita tai hankkisin nosturin, joka nostaisi minut ikkunan kautta ylös.

Kyselin ammattiliitosta turhaan apua kiusaamiseen. Vammaisena on hankala puolustaa itseään, koska pelkää jatkuvasti työpaikkansa menettämistä. En kuitenkaan antanut periksi. Jatkoin päättäväisesti töitäni kaikesta huolimatta. Työvuosien lopussa tuli voimaan yhdenvertaisuuslaki, joka takasi, että pääsin varmasti koulutuksiin ja vastaaviin tapahtumiin paikalle.

Aviomies löytyi samasta talosta

Muutin yksin asumaan Nekalaan elokuussa 1976. Ystäväni Joken työkaveri asui samassa talossa ja Jokke halusi, että tapaisin hänet. Niin haimme Karin kahville luokseni. Kihlajaisia vietettiin jo tammikuussa 1977 ja hääkelloja   soitettiin 17.6.1978. Häissä tanssittiin paljon.

Olin aina haaveillut lapsista. Gynekologi totesi, että raskaudelle ja synnyttämiselle ei ollut esteitä ja kuinka ollakaan, heti tärppäsi. Äitiysneuvolassa kätilö hämmentyi niin, ettei tiennyt mitä olisi sanonut. Käynnit sujuivat kuitenkin alun ihmettelyn jälkeen hyvin.

Läheiseni eivät ilahtuneet vauvauutisista. Äitini pelkäsi, että rikkoisin vauvan luut. Siskoni puolestaan totesi, että pitäisi riittää, että saimme ihastella heidän, eli terveiden henkilöiden lapsia. Lääkintävoimistelijani varoitteli, että joutuisin pyörätuoliin enkä kestäisi raskauden loppuun asti.

Lähtö synnytykseen tuli 20.4.1981 kello 15. Karille oli painotettu, että synnytys voi kestää kauan. Pitäisi siis ottaa evästä ja kahvia mukaan. Niinpä Kari valmisti ison kasan voileipiä ja termarillisen kahvia. Tyttö tuli maailmaan jo kello 20.25. Eväät jäivät syömättä.

Kun tytölle tehtiin lopputarkastus, huomattiin että hänen solisluussa oli pieni murtuma. Pelkäsin kohdata äitini, sillä hänhän oli varoittanut minua tällaisesta, mutta äitini sanoikin vain että mitäs pienestä, kyllä se siitä parantuu.

Kaikki ihastelivat tytärtämme. Äitiyteni herätti alkuun myös ihmetystä. Eräskin vanhempi rouva tuli osoittamaan tytärtäni ja kysyi: ”Mistä toi on tullut?”. Vastasin ”Sieltä mistä ne yleensä tulevat”.

Kun palasin töihin, tyttäremme sai perhepäivähoitopaikan kotimme läheltä. Muutimme uuteen asuntoon lokakuussa 1983, ja samassa asunnossa asumme edelleen. Muutto toi lisää lapsia ja kavereita esikoisellemme. Kun tytärtäni haettiin ulos leikkimään, minuakin pyydettiin mukaan, sillä kanssani oli kuulemma kiva jutella.

Omistautunut äiti

Halusimme saada toisen lapsen ja esikoisellemme kaverin. Ajattelin, että sisaruksilla olisi tukea toisistaan, kun äiti on vammainen. Rupesin odottamaan toista lasta.

Poikamme syntyi 2.4.1987. Hänet vietiin lasten teho-osastolle kellertävän värin ja sokeriarvojen vuoksi. Minulle tehtiin sterilisaatio. Olisin päässyt kotiin kolmantena päivänä, mutta poika ei. Lääkäri selitteli kaikenlaisia verukkeita. Minulle tuli tunne, että hän ei uskalla antaa lasta minulle, ei vaikka tyttäremme oli vieressä.

Poikaa ei haluttu antaa vielä seuraavanakaan päivänä kotiin. Silloin mieheni suuttui ja kysyi mikä on vikana. Naislääkäri pelästyi ja lähti ovesta ulos. Hetken kuluttua mieslääkäri tuli sanomaan meille, että pääsisimme kotiin poika mukanamme.

Äitinä olen yrittänyt aina kaikkeni lasteni eteen. Olen vienyt heitä eri paikkoihin ja hankkinut rahatilanteen mukaan kaikkea tarpeellista, mitä he ovat halunneet. Ensimmäiselle lapselleni yritin ikään kuin hyvittää vammaisuuteni rahallisesti ostamalla hänelle kaikkea mitä hän pyysi. Onneksi tulin kuitenkin järkiini ja lopetin.

Laitoin lapset perhepäivähoitoon heti 9-kuisina, jotta he näkisivät ”normaaleja” ihmisiä. Koska itselläni on puhevika ja mieheni änkyttää, pelkäsimme, että lapset alkaisivat matkia meidän puhetyyliämme.

Tyttäreni mielestä olen ollut määrätietoinen äiti ja mahdollistanut mahdollisimman paljon erilaisia kokemuksia, kuten kielikurssin Englantiin. Pojan mielestä olen ollut tiukka, rakastava ja välittävä äiti. Nykyään yritän tarjota myös lapsenlapsilleni elämyksiä.

Halvaus muutti elämän

Vasen lonkkani oli kulunut pahasti vuosien saatossa ja kivut olivat kovat. Pitkän prosessin jälkeen kolme ortopedia tutki ja suunnitteli lonkkaani uuden nivelen, jollaista ei vielä ollut kenelläkään muulla. Helmikuussa 2003 lonkkani leikattiin. Olin kymmenen päivää kuntoutettavana Hatanpään sairaalassa, hakaset poistettiin ja opettelin kävelemään uudelleen tekonivelellä. Olin ikään kuin koekaniinina. Lapseni kuulivat tämän ja toivat siitä hyvästä minulle aina porkkanaa tullessaan.

Kotona opettelin kävelemään Eva-telineellä ja sen seurauksena vasen käteni kipeytyi. Valitin asiasta eri lääkäreille kahden kuukauden ajan, mutta kukaan ei ottanut kipujani tosissaan. Lopulta edes lusikka ei pysynyt enää kädessäni. Kaverini joutui vaatimalla vaatimaan, että pääsen neurologin tutkimuksiin.

Samana aamuna, kun olin menossa neurologille, en enää päässyt sängystä ylös. Jalat eivät kantaneet ja mieheni jouduttiin hälyttämään töistä kotiin auttamaan. Kun pääni retkahti taakse, tunne oli kuin sähköisku olisi mennyt ympäri kehoani.

Neurologi lähetti minut kiireesti leikattavaksi. Kun tulin leikkauksen jälkeen seuraavana aamuna tajuihini, mikään muu paikka kuin suu ei liikkunut. Viikon sairaalassaolon jälkeen minut siirrettiin kuntoutusosastolle. 

Kävelykykyni ei kuitenkaan palautunut koskaan. Pystyn vain varaamaan jaloilleni tukea vasten. Leikkaava lääkäri sanoi, että mikäli leikkaus olisi tehty aiemmin, kävelykykyni olisi säilynyt. Tein valituksen, mutta siitä ei ollut apua.

Halvaus muutti elämäni täysin. Pystyin jatkamaan töissä, mutta jouduin hankkimaan avustajan. Sekin tapahtui valitusten kautta.

Asuntomme jouduttiin tekemään tietenkin asunnonmuutostöitä.

Mummun mussukat

Kun tyttäreni rupesi seurustelemaan tositarkoituksella, poikaystävän isä ei hyväksynyt minua vammani vuoksi. Hän jopa sanoi pojalleen, että riskinä olisi vammainen lapsi. Tytär löysi uuden rakkauden, nykyisen aviomiehensä, eikä hänen kanssaan ole ollut mitään vaikeuksia.

Ensimmäinen lapsenlapseni, pieni poika, syntyi joulukuussa 2005. Oli ihanaa, kun asuimme niin lähekkäin, että näin pikkuherran viikoittain. Toinen lapsenlapsi syntyi 2008. Nyt vuorossa oli pikkuneiti. Alussa näin häntäkin paljon, mutta sitten he muuttivat Oulaisiin. Onneksi pystymme näkemään netin välityksellä. Kolmas lapsenlapsi oli taas poika. Hän syntyi 2010.

Kun lapset kasvoivat, he halusivat aina korjata pyörätuoliani. Ja tietenkin mummua haluttiin työntää pyörätuolissa. Lapset hiippailivat salaa taakse ja ykskaks mummu olikin liikkeellä. Kun heille tuli enemmän ikää, he alkoivat ihmetellä, miksi mummu istuu tuolissa, miksi hänen päänsä heiluu ja miksi hänellä on pakkoliikkeitä. Tyttäreni käski aina kysyä mummulta suoraan.

Nyt lapset ovat jo sen verran isoja, että  he eivät enää leiki mummun kanssa. Jos heidän tekee mieli ostaa jotain, mutta vanhemmat eivät suostu, he soittavat minulle – joskus salaa vanhemmiltaan. Kun he ovat kesäisin pidempiä aikoja luonamme kylässä, yritämme tehdä kaikkea kivaa yhdessä. Käymme esimerkiksi elokuvissa ja Särkänniemessä. Lapsenlapseni ovat minulle todella rakkaita.

Yhteiskunnan suhtautuminen vammaisiin on onneksi muuttunut parempaan suuntaan siitä, mitä se lapsuudessani ja nuoruudessani oli. Tuskinpa monetkaan kokemani asiat olisivat mahdollisia tänä päivänä.

Vammaisten on helpompi ja ennen kaikkea mahdollista puolustaa nykyisin itseään ja oikeuksiaan.

Myös vammaisten asioihin ja oikeuksiin panostetaan entistä paremmin. Kannattaa uskoa unelmiinsa ja pyrkiä toteuttamaan niitä, vammasta huolimatta.

Eija Korhonen, teksti
Lissu Kiviniemi, kuvat